"On avaruuskin sulle liika pieni.
Sä kaikki imet itseesi, kuin sieni.
Sinuhun suistuu Jehovan taivas, maa.
Sun kunniaasi kaikki julistaa.
Oot herra tulevan
Ja loppu olevan".
* * * * *
Perkele hävisi enkeleinensä. Tuula jäi uskollisena hoitamaan aistipunakukkaa…
Riitoja, syksyisiä harpunsäveliä ja talvisia aistipunakukkia.
Elämä on tulinen synninhiillos…
Syyskesän rauha levisi maille.
Suomi hohti maailman helmenä. Aamusta iltaan heilutteli se auringon kirkkaita kuvia tuhansien järviensä syvyydessä. Se hymyili, se kainosteli, se koreili lukemattomissa helyissä päivät pitkät, kuin neitonen, päivänkuvat helminä, siniset joet vöinä ja purot nauhoina.
Ilta tuli lempeänä. Se tuli kuin isoäiti mielitiettynsä luoksi. Se kokosi auringonkuvat järvistä, korjasi ne kuin kirkkaat helmet yöksi kätköihinsä. Se puki Suomen punertavaan iltaruskoon, kääri sen hienoihin syys-autereihin iltaa ja yötä varten. Yö joutui. Suomi pukihe uusiin koruihin, öisiin helmiinsä:
Sen järvien pohjalla riippui, rannoista kiinni pitäen, taivaan komea ontelo, mykevä puoli alaspäin. Kuutamo välkehti veden kalvolla, metsissä heilahtelivat hämärän liinat ja kuun kirkkaat kuvat soluivat syvyydessä siellä riippuvaa taivaan onteloa myöten…
Suomi loisti maailman morsiamena, Pohjolan kuuluna, öisissä helyissänsä, kuun kirkkaat kuvat helminä, kuutamon valovälke koruina ja syyskesän yöhämärä harsoina…