* * * * *
Sunnuntai levitteli rauhallisena liinojansa. Kirkkorauha välkkyi järven selällä sorsapoikueilla siroteltuna. Työmies lepäsi kotona. Luonto raatoi. Sisällä istuivat vanhat, povessa kirkkomieli, ilona vanhat virsikirjat ja ulkona hyräili hiljaisuus syksyistä suruvirttänsä…
Valkamalan tanhualla löivät pojat poltto-palloa. Tytöt olivat hippasilla. Harhama itse istui aitan porraskivellä, vanhan Alkulan keralla, ja seurasi lasten reipasta leikkiä. Vastapäätä, tanhuan toisella puolen, istui Åke Lund, vanha ruotsalainen talonpoika, piippunysäänsä imien. Hänen ympärillänsä istuivat hänen kahdeksan poikaansa. Hekin seurasivat lasten iloisen leikin kulkua.
— "Suomalaiset pojat lyövät palloa", — lausui vanha Åke pojillensa jörönä, piippu hampaissa ja ikäänkuin itseksensä.
Lapsijoukossa helisi nauru. Kuului iloisia huudahduksia. Mielet olivat kesäkepeitä… Kepit heilahtelivat… Mielet kiihtyivät… Irmas oli konnutonna ja Väinö kiusotteli häntä, koettaen lyödä pallon pois… Molemmat yrittivät väliin lyödä palloa, väliin juosta kontuun… Toiset vartoivat tilaisuutta sekaantua peliin… Viimein kolahtivat kepit yhteen ja pallo suhahti ilmassa.
— "Irmas!… Väinö!… Irmas!… Väinö! Joudu!… Joudu sukkelaan!… Joudu kontuun!" — räjähti iloinen, sekainen kehotushuuto poikajoukosta.
Ja tanhua tömisi, kun kaksi poikaa juoksutti keppiänsä kilpaa kontuun. Molemmat ehtivät yhtäaikaa ja syntyi kiista.
— "Minäpäs ennätin ensin!" — intti toinen pojista, Irmas.
— "Etpäs!" — väitti Väinö, ja sysäsi edellisen pois konnulta. Tämä kiivastui… Hänen pallokeppinsä kohosi jo lyöntiin, mutta toinen ehti ennen ja löi kepin maahan, mutisten hampaittensa välistä:
— "Ryssäläisen poika… Tarvaalainen!…"