— "Mikäs sinun isäsi on!… Senkin viikkiläinen!" — huudahti loukattu Irmas ja karkasi loukkaajaansa, rotevampaan Väinöön käsiksi.
— "Nyt alkavat ne tapella", — murahti nuorin Åke Lundin pojista.
Åke imi rauhallisena piippuansa ja katseli lasten toimia.
Alkoi paini. Aluksi heilahtelivat kepit. Tytöt keskeyttivät leikkinsä. Jo väänsivät riitaveljet sylitysten. Toiset pojat olivat unohtaneet pallon ajamisen ja katselivat tappelua, toiset keppiinsä nojaten, toiset jo varustautuen.
Niin väänsivät Irmas ja Väinö sylitysten, äänettöminä, täysin voimin.
Vielä katsoivat toiset.
— "Anna nyt sille tarvaalaiselle!" — kuului kehotus.
Mutta tuskin sai poika lauseensa loppuun, kun yksi joukosta karkasi hänen kimppuunsa. Ja kohta paini koko poikajoukko. Siellä täällä kohosi jo pallokeppi… Kuului itkua ja uhkauksia… Tytöt keskeyttivät hipanjuoksun ja riensivät erottamaan poikia, auttamaan kukin omaansa. Terttu kiskoi veljeänsä Irmasta Väinön käsistä ja Väinön sisko Irma oli veljensä puolella… Toiset tytöt erottivat toisia poikia. Vaivoin saivat he painijat erotetuiksi. Irma torui veljeänsä Väinöä ja uhkaili, itkien:
— "Kunhan minä isälle sanon!"
— "Mitäs hän alkoi tappelun!" — puolustautui Väinö, itkussasuin.
Pari poikaparia väänsi vielä painia, äänettöminä, synkkinä. Joku pari heristeli toisiansa kepeillä, molempien suu itkuun vääntyneenä. Eräs poika poistui itkien ja korvallistansa pidellen. Jotkut seisoivat sanattomina.
— "Irmas!… Ai-jai!… Kunhan isä saa tietää", — säälitteli Terttu itkien ja toruen veljeänsä.