— "Mitäs hän haukkui minua tarvaalaiseksi!" — puolustelihe Irmas, katkerasti nyyhkien ja pyyhkien verta poskestansa.
Se oli Suomen kansan lasten sukuriitaa…
Lapsijoukko hajosi äänetönnä. Pojat viskasivat keppinsä maahan ja erkanivat sanattomina eri teille. Tytöt hajaantuivat pikku parvissa, ja puolueittain, useat itkussasuin.
Mutta tyhjäksi jääneelle tanhualle mateli elämän näkymätön käärme, peittäen koko tanhuan ruumiinsa kiemurteluilla. Se oli pistänyt lapsijoukkoa ja vallannut niiden huvitanhuan. Harhama huomasi taas sen rauhalliset kiemahdukset ja alkoi miettiä elämän kysymystä. Vanha Alkula lausui mietteissänsä:
— "Aika ei jätä enää lapsiakaan rauhaan… Nyt on semmoinen aika, joka osaa aina laittaa niin, että jokaisesta tuntuu oma uhrisavunsa katkeralta ja toisen uhri näyttää otolliselta…"
— "Niin… Mistä se riippuu, että elämä on semmoinen?" — lisäsi
Harhama mietteissänsä.
— "Meidän" — vastasi Alkula — "on etsittävä siinäkin asiassa malka omasta silmästämme, eikä elämän silmästä. Elämä on vikoinensa meidän oma tekemämme, vaikka me aina sen taakse piilottaudumme, kuin Aadam Eevan ja Eeva käärmeen taakse…"
Harhama ajatteli omaa elämäänsä, omia harhailemisiansa elämänvirran pinnalla ja pohjamudissa ja lausui niitä muistellen:
— "Niin… En tiedä… Onhan elämänvirta voimakas… Voihan se viedä…"
— "Jokainen virta voi viedä, jos jättäydymme sen vietäviksi… Mutta paraneeko meidän asiamme, jos sitten harhaan jouduttuamme syytämme virtaa?"