Harhama oli vaiti. Hetken kuluttua lisäsi Alkula:
— "Tai olemmeko edes oikeutetut virtaa syyttämään, jos kerran olemme itse sen vietäviksi antautuneet, vieläpä itse määränneet virran kulun?… Sillä jokainenhan me teoillamme muodostamme elämänvirran kulkua ja suuntaa…"
Molemmat vaikenivat ja katselivat sitä näkymätöntä virtaa, joka oli vallottanut lapsijoukolta niiden kisakentän ja katkaissut leikin ja kierteli nyt leikkipaikalla. Harhama mietti nyt elämänvirrankysymystä. Hän huomasi olleensa elämää luomassa, mutta ei käsittänyt, miten hän oli sen kulun johtanut tuomaan hänet tänne. Hän ajatteli sitä ja kysyi Alkulalta:
— "Mutta esimerkiksi tuo äskeinen lasten riita… Oliko se heidän luomansa?"
Alkula vastasi hitaasti:
— "Me kaikki olemme olleet osalla nostamassa vihanvirtoja… Ja jotka eivät ole siinä työssä olleet osalla, ne heittäytyvät valmiin virran vietäväksi…"
Puhe kääntyi siitä puolueoloihin ja niiden syihin ja kaikki jäi
Harhamalle yhtä epäselväksi, kuin äskeinen lasten riidan aihe.
Mutta loukatun Irmaksen katkerat sanat vaikuttivat Harhaman sairaloiseen hermostoon, kuin kissan raapaisema. Hänen tuli loukattua lasta sääli. Hän asettui sisimmässänsä hänen puolellensa. Tähän asti hän ei ollut välittänyt näistä puoluekiistoista mitään, ei kuulunut mihinkään kotimaansa puolueeseen, pitäen niiden kiistoja vähäpätöisinä. Nyt oli häneen heitetty siemen, jonka oraallenousua hän ei myöhemmin voinut tukahduttaa. Sattumalta pallopelistä lentänyt oka muuttui hänen elämänsä siemenjyväksi. Siihen nähden, mikä jakoi pojat ja tytöt kahtia, ei hänkään voinut jäädä välinpitämättömäksi. Valittavana oli toinen, tai toinen.
Keskustelun lopussa lausui harvasanainen Alkula lasten riidan ja sen aihetta tarkottaen:
— "Kyllä, jos näin jatkuu, Suomen kansa kulkee perikatoaan kohti."