* * * * *
Kului joku tunti.
Valkamalan pirtissä luki vanha Sanna-mummo virsikirjaa ja sen kamarissa nurkassa kutoi hämähäkki verkkoa. Harhama istui ja mietti teoksensa alkamista. Samassa astui rouva Esempio huoneeseen ja tervehti ystävällisesti. Hämähäkki istahti pyöreän verkkonsa keskelle ja mummo murisi kyökissä pistävästi, tulijaa tarkottaen:
— "Täällä jo alkaa vieraita kulkea."
Sopivaa näytelmää, jota hakemaan rouva Esempio oli tullut, ei Harhaman kirjastossa ollut. Rouva Esempio puhui aikansa lempiaineestansa, plastiikasta, ja lopuksi sydäntaudistansa ja poskiensa epäterveestä punasta. Hän lainasi Spinozan Die Ethik'in ja lähti kepeänä, kuin tyttö marjamaalta, kädessä täysi mansikkatuohkonen.
Mutta Harhamassa alkoivat juosta monet rihmat. Ajatus hämmensi ajatuksen, miete sotki mietteen. Isänmaa alkoi syöpyä häneen kiistoinensa, kuin tarttuva tauti. Siitä tuli hänen sielunsa uusi, nopeasti ajettuva mätäpesä, uusi epäilyn verihaava: Hänen vastattavaksensa asettui kysymys "Irmasko, vaiko Väinö?" Kumpi heistä on oikeassa?
Se oli hänelle kohta yhtä sotkuinen kysymys, kuin kaikki muut. Maailmankurjuus alkoi hänelle kirkastua yhä suuremmaksi, muuttua ikävöitäväksi, semmoiseksi, joka jumaluuden suuruudella herätti ikuisen kaipuun, levitteli kiitollisuuden kukkamaita ja kutsui niille, kuin taivaan autuaidenkentille.
Ja samalla liehuivat hänen edessänsä vallankumouksen kauniit veriliput, osottaen lyhintä tietä niille kukkamaille. Mutta kun hän niiden viittomaa tietä hapuili kohtasi häntä uusi neulankärki: Hän katseli jo asioita sen valokipinän valossa, minkä loukatun Irmaksen katkera valitus oli hänessä sytyttänyt. Sen neulankären pistona avautui elämän epäselvyys. Kaikki sotkeutui. Hän turvautui taas teokseensa, mutta nyt ammotti siinäkin se äärettömyyden kokoinen aukko, joka oli pikkureikänä avautunut Valkeassa talossa ja johon kaikki tuntui soluvan ja häviävän.
Ilta joutui, mutta teos ei ollut alussa. Metsäseudun hiljaisuus ja
rauha söivät, kuin tauti, ja sen purema tuntui kuoleman nakertelulta.
Ei kuulunut ääntä ulkoa. Sisällä hiiviskeli hiljaisuus villasukissa.
Ainoastaan Sanna mummo haukotteli ja selaili virsikirjaansa.
Päivä oli laskenut. Taivaanrannalla kajasti vielä punaa. Iltarusko kohotti sieltä riutuvaa punavärinsä reunaa korkeuteen.