— "Niin. Siellähän sitä on kestettävä, mutta ei se pellonpiennar omalla väellään kauvan kannata… Hyvä on käydä voimaa hakemassa Jumalan pellonpientarelta…"
— "No, yksi pari on toki päässyt pölyttömään pälveen", — hyvitteli
Leena, kun viulu taas alkoi vinkua ja parit pyöriä.
Harhama palasi kotiinsa mieli reipastuneena. Oli kuin olisi alkanut uusi vuosi, tai alkaisi pian. Syksyn harput olivat loppuun soineet. Talvi teki kohta tuloansa ja sen lumikukat olivat vielä tuntemattomia. Teos oli alkamatta. Hän odotti rouva Esempion pois menoa ja rauhaa, paikkaili juonta, sovitteli siihen uusia suuria aatteita ja kiemurteli usein öisin epätoivoisena, kun oli päivällä huomannut otsaryppynsä syvenevän ja kuoleman kynnen raatavan silmäkulmassa.
Samalla oli hän, vallankumousta valmistaessansa, alkanut käpertyä tarvaalaisiin, vallankumouksen ja väkivallan vastustajiin, eikä hän itse sitä tajunnut. Pikku Irmas oli hänet käpristänyt, kuin tulirovio tuohenpalan…
Kun taas tuli iltapuoli saapui rouva Esempio. Heidän välilleen oli jo kehräytynyt luottamuksen näkymätön säije. Moni entisen elämän rako avautui jo kuin itsestänsä. Rouva Esempio kertoi jo Harhamalle lapsuudestansa: Hänen lapsuudenkotinsa, Riuttalan vanha aateliskartano, oli ollut Suomen rikkaimpia talonpoikaistaloja. Hän oli sen ainoa tytär, sen kukka ja kesä, sen toivo ja ilo. Kotitalo oli seudun kuuluisin. Pyhäisin soutivat sen ohi pitkät kirkkoveneet täynnä harrasta kirkkoväkeä. Väki veisasi veneessä, seutu ylisti Jumalaa kauneudellaan, talo rikkaudellaan. Venerannan kaislikossa pulahtelivat päivin veden neidot, öisin kummittelivat siellä järven haltiat, ja rantavesi oli kuulu lummekukikko. Sen kukista kävi taru, jonka mukaan se, joka osaisi niistä oikean taittaa, saisi ikuisen onnen…
Mutta talosta kävi outo tarina: Sen ympärillä olivat eläjät liian köyhiä, liian laajalla alalla, ja talo itse liian rikas… Kerran oli köyhä torppari, Varpala, ollut talossa päivätöillä ja kylvänyt sen peltoon viimeiset häneltä ryöstetyt jyvät. Hänen oma peltonsa oli sen tähden jäänyt siemenettä. Silloin oli mustunut miehen mieli. Hän oli manannut talon maat ja kironnut siemenen, lukien kylväessänsä kirot:
"Kasva syöjäsi kiroksi, haltijasi häpeäksi!"
Ja leikatessansa oli hän manannut:
"Suetkohon syöjästäsi oman itsensä häpeä, sekä kiro kumppaninsa!"
Siitä kasvoi ja korjattiin vilja, jolla kylvettiin seuraavana vuotena talon avarat pellot. Aitan jyvähinkalot täyttyivät vuosi vuodelta yhä täydemmiksi ja laajalta kerrottiin Riuttalan talon rikkauksista. Sen isännät ajoivat kirkkoon korskina, ylpeillä hevosilla, jotka helisivät silavaljaissa. Mutta kylväjän kirous seurasi heitä. He eivät päässeet koskaan vapaiksi armottomuudesta köyhiä, ulkonaisesta röyhkeydestä herrasväkeä kohtaan ja salaisesta saman herrasväen tasalle pyrkimisestä. Perhe-elämä ei ollut aina päivänpaisteinen. Rouva Esempion isä joi, äiti kärsi. Avioliittoja solmitessa oli kihloina enemmän kultaa, kuin mitä sormuksen kultaan mahtui.