Kuolivat sitten rouva Esempion, Riuttalan Helga-neidin vanhemmat, ja hän, ainoana lapsena, peri suuren Riuttalan talon ypö-yksin. Hänelle kukkivat nyt Riuttalan ahot ja rannat ja raatoivat sen torpparit. Hänelle kukkuivat sen käet onnea, muut linnut lauloivat iloja ja nurmi kukki kauneutta. Hänelle soivat sen karjankellot ja rantalaine liehutteli hänen huviksensa lummetta povellansa.
Ja Riuttalan rikkauden kellojen ääni kantoi kohta kauvas, yli kalaisten järvien, monien kirkkojen taakse, ja yhtä kauvas levisi sana Helga-neidistä. Kosijoita alkoi saapua. Rikkaiden talojen pojat tulivat uljailla hevosillansa, tulivat ja saivat mennä niine hyvineen… Sitten tuli toisia. Tuli nuori pappi Söderman, asianajaja Kastila, taiteilija Erkkilä, maisteri se ja se… Tuli virkamiehiä, ylhäisempiä ja alhaisempia, tuli myös virattomia.
Mutta Riuttalan Helga-neiti valitsi kauvan. Hän iloitsi kilvan vallattomien käkien kanssa, kukki nurmen nukan kanssa. Hän punotti Riuttalan mailla, kuin mansikka ahon marjaliepeellä, liekkui, kuin kepeä rantalaine, mieli ilona, poski punaisena, elämä siniselkänä. Häntä kiehtoivat taiteen kihlasormukset: Hän oli päättänyt uhrata elämänsä teatterille, tulla suureksi näyttelijättäreksi, kansansa kukaksi, maansa helmeksi, ja valmisteli itseänsä…
Aika kului, Riuttalan järvenselältä lähtivät jäät. Ranta koristautui lumpeisiin ja valkeisiin kukkiin. Sotkat uivat ruohokon reunassa ja allit laulelivat ulapalla. Kaikki tuntuivat kukkivan puhdasta hopeaa, rannoilla ripsehti joku surullisena ja kukat kallistivat päitänsä, kuin kaipaisivat ne jotain.
Ja silloin alkoi Riuttalan Helgakin kaivata jotain, josta ei tiennyt mitä se oli. Hän kaipasi kilpaa kukkien kanssa.
Mutta veneistä, jotka soutivat Riuttalan ohi, kuului usein laulu. Se laulu oli nimeltä "Riuttalan rantakukka". Kerran lauloi sitä nuori mies ja Helga-neiti kuuli sanat:
"Riuttalan rantakukka kukista kaunein on. On moni sydänrukka sen tähden onneton.
Se kukka monen purren
karille johdattaa.
Ah, moni vielä surren
sen kaskun kuulla saa.
Se monen purren pettää,
se kukkain kukkainen.
Se monen silmän vettää.
Nyt kerron tarun sen:
Riuttalan kukkaisista
on oikea yksi vaan.
Jos ken sen löytää muista,
hän löytää taivaan, maan.