Jos ken sen kukan noutaa,
sen oikean niistä vaan,
ikuisen onnen soutaa
kotiinsa kukkimaan.
Vaan, ah, se kukka pettää,
ja kaikki harhaan vie.
Se kaikki silmät vettää…
Siks matka turhaa lie.
Riuttalan rantakukkaa
karistot suojailee.
Voi sitä pursirukkaa,
mi sen luo luovailee!"
Riuttalan Helga kuuli laulun ja ymmärsi sen, eikä ymmärtänyt sitä… Siitä päivin tuntui hänestä allin laulu surullisemmalta, rantakukka näytti kaihoisemmalta ja Riuttalan ahoilla ripsehti joku kumma ja kaunis… Hänelle alkoivat soida lemmen kellot…
Ja silloin hän alkoi katsella ja valita… Hän katseli taiteen kauniita kihloja, mutta niissä oli jo jotain… ei hän tiennyt mitä se oli… Hän olisi tahtonut toisenlaiset kihlat… uudet, kauniit korut.
Ja hän valitsi ja harhaili, ja kaihosi, kuin allin laulu järvenselällä…
Mutta viimein valitsi hän nuoren rakuuna-upseerin, nerokkaan Erkki Arvelan, kihlautui ja lupasi itkeä märiksi Riuttalan rantakivet, jos elämä heidät erottaisi. Heistä odottivat muut paljon, he itse vielä enemmän. Heidän kodistaan — niin puheli rouva Esempio — piti tulla Suomen sivistynein koti, jonka emännän ja isännän ympärille kokoontuisi kaikki, mitä Suomessa on oppinutta ja nerokasta, lämpenemään neron, sivistyksen ja rikkauden ympärille. Täti Suupala oli siitä paljon hänelle puhunut ja suunnitellut, samoin täti Sirvola ja moni muu. Häät piti olla keväällä, kun käki on vallattomin, laine kepeimmillään ja kevät kukkeimmillaan, kun Riuttalan rannassa puhkeavat lummekukat onnenkukiksi, hääkukiksi. Hän itse matkusti ulkomaille valmistumaan tulevan kodin odotetuksi emännäksi, sen kukaksi ja helmeksi ja lauluksi. Siltä matkalta piti hänen palata Riuttalansa päiväksi, kotimaansa koreaksi kuuksi, ylevänä, sivistyneenä, hienona ja jalona. Riuttalan metsissä ripsahti silloin sinisukka onnen seuloja ja ennusti että Helga neiti on taittava Riuttalan rantakukista sen oikean… Hän on taittava sen varmasti…
Mutta hän oli syönyt Riuttalan viljaa, oli puettu sillä viljalla saaduilla rahoilla ja siihen viljaan oli kätketty Varpalan kirous, kuin musta käärme kukanjuurelle…
Jo oli elämä pukeutunut kukkapukuunsa ja onnenliinoihinsa. Se hymyili Riuttalan Helgalle, odotellen sen häitä. Keväällä keinuivat jo ulpukat Riuttalan aalloilla ja sotka lauleli sille onnenkukkaulpukalle, vaan häitä ei vielä laitettu… Elämä helotti kukissansa ja onnenliinoissansa ja Helga-neiti kukki morsiamena, mutta vielä riippuivat hääviulut nauloissansa…
Jo kukkivat rannan aallot valkeina lummekukista, mutta häitä ei tullut. Kukat kuihtuivat, aallot loiskivat harmaina, sotka uitteli poikiansa surullisena, mutta häitä vaan ei kuulunut. Syksy joutui, ranta jäätyi. Erkki Arvola oli kihlautunut toisen kanssa. Se kihlaus kumminkin purkautui. Uusien häiden aika määrättiin uudeksi lummekukkien ajaksi, siirrettiin ja taas siirrettiin. Riuttalan ranta-aalloilla keinuivat ulpukat ja ulpukoista puhkesivat lummekukat, lakastuivat ja taas puhkesivat, ja morsian, talon Helga-neiti, valmistautui ulkomailla, kävi kotimaassa ja odotti häitä, mutta häitä ei tullut. Ranta-aallot loiskivat suruissaan. Viimein paloi osa Riuttalaa, loppu myytiin pakkohuutokaupalla. Siihen muutti uusi isäntä. Erkille olivat alkaneet soida uudet elämänkellot. Kun morsian kirjoitti ja ilmotti tulevansa hänen luoksensa, sai hän vastauksen: "Mene vaikka Lappiin, mutta älä tule minun luokseni."