Eikä hän enää voinut palata Riuttalaan, itkemään märiksi sen rantakiviä. Mutta laine sääli häntä ja vielä nytkin loiskii se Riuttalan rannassa ja kostuttelee hänen puolestansa rantakivet. Kohta sen jälkeen meni Erkki Arvola naimisiin toisen kanssa.
Hän suri ja itki aikansa, antautui sitten uudestaan taiteilijaksi, mutta tapasi miehensä Esempion ja antoi itsensä hänelle kaikella sielullansa… Mutta mies kuoli kohta. Hän jäi turvattomaksi ainoan lapsensa kanssa, otti uudet kihlat taiteelta… menestyi… toivoi enemmän… Oli kaksi vuotta sitten lapsensa kasvatuksen ja opintojensa tähden pakotettu ottamaan virkavapautta teatterista, jääden kumminkin virkaansa vakinaisena teatterin jäsenenä.
Mutta Riuttalanrannan aalloissa puhkeavat joka kevät lummekukat ja odottavat Helga-neidin ja Erkin häitä… Syksy tulee. Kukat lakastuvat, vaan häät eivät tule… Aalto huuhtelee suruissansa harmaita rantakiviä, korvaukseksi Helgan kyynelistä, ja kuikka, kun se hautoo pesässänsä, suree pettyneen morsiamen puolesta sen toivomaa koti-onnea, päivänpaisteista kotia ja kukitettua elämäntaivalta, jossa päivänpaiste lämmittää…
Mutta onnenkukka on vielä poimimatta. Se kukkii keväisin muita kauniimpana ja odottaa, kuka poimisi sen Riuttalan entiselle neidolle…
Riuttalan rikkauksista oli hänellä enää ainoana muistona tyttöaikansa valkoraitainen ainoa pukunsa ja mummon vanha silkkihuivi. Hän ei sitä surrut. Iloitsi päinvastoin, sillä nyt ei ollut se rikkaus tuottamassa hänelle ennustettua kiroa…
Mutta Erkin vaimo oli sanonut että hänestä on tullut Erkin kiro… Oliko se elämän ivaa, vai oliko kiro tekonsa tehnyt, ei sitä kukaan tietänyt…
Se oli tarina Riuttalan talosta. Kello löi kaksi yöllä, kun rouva Esempio oli sen lopettanut. Vanha mummo nukkui jo virsikirja pään alasena, kun Harhama lähti rouva Esempiota kotiin saattamaan. Tiellä jatkoi hän surullista elämäntarinaansa, mustan syys-yön sille huokaillessa: Eräs miehen sukulainen lähettää niukan toimeentulon lapselle pienen, Venäjän valtiolta tulevan eläkkeen avuksi… Hän itse on velkautunut, ja siksi joskus puutteessakin, mutta toivoo parempia aikoja sulhasensa kapteeni Golubofin kautta, jota taksoitetaan 12,000 markan vuosituloista… Sulhaseensa hän oli tutustunut miehensä palvellessa samassa venäläisessä sotaväessä.
Marraskuun puoliväli on jo menossa, taivaalla heiluvat jo joskus vaaleat pilvet tulevan lumiajan enteinä, mutta rouva Esempio, joka aikoi matkustaa saman kuun alussa, viipyy vielä. Suomen miehet kiertävät jo karhuja metsissä. Kun he tapaavat siellä toisensa, menevät he ääneti toistensa ohi. He eivät kyllä ole varmat, mutta luulevat kumminkin toinen toisestansa, että se on niitä "toisia". Jos sattuvat toisen kierrokselle, herättävät siellä karhun ja karkottavat sen kierroksesta. He ajattelevat taas, että kyllä se on niiden "toisten" kierros, vaikka he eivät sitä varmasti tiedä… Pirteissä kehräävät naiset pellavaa, toiset tekevät kuontaloita ja vyyhteävät rihmaa viipsinpuille… Nuori morsian, Raita, hyräilee kehrätessänsä lemmenlaulua. Hän muistelee sulhoansa, joka on karhua kiertämässä. Eräs vaimoista lausuu morsiamelle:
— "Olisit sinä, Raita, saanut muitakin. Sulhasesi sanovat olevan viikkiläisen."
— "Olkoon!… Itse minä sulhasesta vastaan… Ja itse minä elämäni tiedän ja siitä vastaan", — vastasi Raita ja polki rukkiansa entistä kiivaammin. Rukki surisi, sen kiiju pyöri vilinänä, rulla hurisi ja rihma kiertyi sille nopeana, kuin takaa-ajettu käärme… Riihipölystä oli vasta yksi pari pois päässyt. Toiset tunsivat sen yhä heitä kaivelevan. Vanha Leena oli kuullut Raidan viime sanat ja oikaisi ne, puhuen: