Ja hän valmistautui polkemaan elämänkäärmeen pään kantapäänsä alle. Henkinen ja aisti-elämä olivat häntä takoneet. Kolmet kehityksen langat olivat juosseet hänessä niiden keriltä rinnan: Hän oli yhteiskunnan tietämyksessä ilmenevän siveellisyyden sijasta korottanut määrittelemättömän yksilöllisen siveellisyyden jumaluuden istuimelle ja hän oli valmistunut itse viemään sen siveellisyyden voittoon perhe-elämässä. Ja samalla oli hän alkanut tarttua uusien joukkotunteiden rihmoihin; hän ei ollut oma entisensä, hän oli jo osaksi niitä 'toisia'.
Taivaalla kukkivat öisin talven komeat kylmänkukat: revontulet, ja
Valkamalassa punotti veripunainen aistipunakukka täysissä väreissä…
Mutta vielä pilkahti epäilys. Teoksen säveleenä asettaminen tuntemattoman, aina väräjävän kielen varaan, pani vielä Harhaman miettimään. Ne kaksi asiaa olivat niin lujasti jo yhteen sidotut… Ja lisäksi tuli se, että hän oli sidottu lailla toiseen. Magda muistui mieleen kerran… kaksi… kolme… kiusallisena… ilkeänä…
Mutta siitä muistosta hän ärtyi, alkoi uhmata. Ja kun siitä uhmasta taas puhkesi epäilys, puolustautui hän kodilla. Hän alkoi siitä uneksia pitkin päiviä. Ja sitä mukaa, kuin hän siitä uneksi, kaunistautui koti Hiiden myllyn tytön helyihin, nosteli onnenhelmoja ja heilutteli sukkanauhoja kotiin kutsuen… pidellen kädessänsä veripunaista aistipunakukkaa…
* * * * *
Avaruus kiilui mustana silmänä, jossa maailmat tanssivat tomuna.
Perkele seisoi ihanassa unelmaluolassa, missä Raala-enkeli valmistuttaa joukoillensa ihmisten unelmia, niiden elämän johtorihmoiksi. Raala seisoi hänen edessänsä herransa käskyä odotellen. Perkele puhui hänelle:
— "Ota käsiisi Harhaman elämänrihmat!… Pane hänelle ohjaksiksi kauneimmat kodin unelmat!… Niissä kulkekoon hän päivin!"
Perkele poistui. Raala alkoi kehruuttaa Harhaman unelman lankoja, kudottaa niistä valmiita unelmia.
Ja Harhama näki unta valveilla, mielikuvia hereillä ollessaan, ja elämä luikerteli hänen edessänsä ensin vapaana, sitten kiemurteli pää hänen kantapäänsä alla.