Hän uneksi elämää kuvitellen:
On öinen kolkko ja kylmä korpi. Syys-yö istuu joka kuusen latvassa, joka oksalla koikkuu korppi. Kivenkolot katsovat kylminä. Ei näy tuttua valoa, ei kuulu ystävän ääntä. Sudet ulvovat nälissänsä. Vihainen viima pureksii ja yksinäisyys ilkkuu joka urvulta… Se on elämää, kun mies kulkee yksin… Kylmänä, kavalana käärmeenä luikertelee elämänpolku. Minne sillä polkee, siellä pistää, mihin katsoo, siellä ilkkuu yksinäisyys. Tienviereltä paistaa elämän kivikovuus. Mieli on synkkä, kulku iloton ja ympärillä huokuu jääkylmä. Sudet ulvovat kintereillä. Ylhäällä soi maailman pilkkanauru ja vastassa virnistelevät kalmiston kylmät veräjät…
Mutta mielikuvat juoksevat edelleen, soluvat kuin rihma salaisista sukkuloista. Niistä alkaa kutoutua korea kangas, joka nousee elämänlipuksi, kutsuu miestä luoksensa, maalaten tarjoamansa elämän houkutteleviksi häiksi:
Hänen silmiinsä tuikutti taas kodin tuli. Jo avautuu sen pirtin ovi. Uskollinen vaimo on vastassa. Hänen sylissänsä on turva tuulta, suoja vilua vastaan. Hän on myrskyn keskellä kodin tyyneys…
Hän alkaa työnsä. Liesi palaa puhtaana. Palsami kukkii akkunalla vaimon käden vaalimana. Työ sujuu saman käden hoivaamana. Vaimon käsi kaataa palsamille vettä, vaimo tuo rauhaa miehen mieleen, hän sytyttää uuden päreen sammuneen sijalle, karistaa karstan päreestä, puhaltaa pois huolet miehen mielestä, pyyhkii kodin tomut. Vaimo on kodin valo, sen kukkien hoiva ja miehen ainainen apu…
Kevät puhkeaa nuppuna talvesta, kesä kukkana keväästä. Hän kaataa kasken, raivaa nokisen palon, kylvää siemenen mehevään multaan. Päivä kallistuu iltaan. Hän palaa kotiin. Vaimolla ovat vihdat valmiina, sauna lämpimänä, syli avoinna. Vaimon luona on lepo työn jälkeen…
Kesä kypsyy syksyksi. Halla nousee korvesta. Keltaisen viljan panee vilu. Murtuneena hän palaa pellolta kotiin. Vaimo ottaa hänet avosylin vastaan. Vaimon rakkautta ei pane halla. Hänen sylissänsä on lämpö viluyön paleltamalle…
Hän yrittää uudestaan. Vaimo siunaa hänen työnsä. Hän erehtyy… nousee ja taas erehtyy… Ystävät hylkäävät hänet, maailma alkaa häntä murjoa. Se soittelee hänelle pilkankelloja. Hän pakenee kotiin. Vaimo silittää rypyn hänen otsaltansa, peittää häpeän suuteloilla, erehdykset anteeksiannolla. Vaimon käsi on tuki elämässä, hänen sylinsä on satama haaksirikossa. Hänen uskollisuutensa puhkeaa ainaisena onnennuppuna onnettomuuden keskellä…
Hän lähtee taas uusin voimin. Esteet väistyvät nyt tieltä, kukkulat tasottuvat, erehdykset korjautuvat, väärät polut oikenevat. Uskollinen vaimo on antanut hänelle siihen voiman. Vaimo tekee miehelle tasaiset polut. Vaimo tasottaa elämän kukkulat…
Keltainen vilja odottelee taas korvessa. Majan sijalle kohoaa talo, talon paikalle linna ja linnassa leimuaa puhdas kotiliesi. Vaimon hyvä henki hallitsee sitä. Akkunat ovat punaisia palsamista, elämä onnesta, päivät ovat runoa, yöt rauhaa…