Päivät putoelevat ajan virtaan. Kesät puhkeavat kevätnupuista, lakastuvat syksyiksi, puhkeavat ja taas lakastuvat. Vaan yhä kukkivat palsamit akkunoilla, yhä vaalii niitä vaimon vaikea käsi, yhä kulkee vaimo kodin rauhana ja hyvänä henkenä.
Hän on suorittanut elämäntyönsä: Teos on valmis. Sen joka sivulta huokuu vaimo, loistaa hyveenä, kukkii hyvänä henkenä, paistaa puhtautena, hallitsee sitä Jumalan sijasta. Joka sivu hohtaa kukkatarhana. Aika kulkee rauhanlatua myöten, elämä onnenteitä. Jo palaavat ennustetut linnut, seppele kunkin nokassa. Se on palkka elämäntyöstä. Mutta työrauhan on antanut vaimo, joka on kodin luonut, sekä sitä vartioinut. Hänelle olkoon kiitos kaikesta!…
Jo nostaa elämän iltarusko purppuraista lievettänsä. Jo hymyilee tulevan elämän hämärä. Riuttalan ranta on valkeana lummekukista. Aalloista nousee sotka ja laulaa ne onnenkukiksi, rakkaudenkukiksi ja uskollisuudenkukiksi. Riuttalan Helga katkaisee kukan ja tuo sen ja suutelon hänelle, avaa hänelle sylinsä ja…
Kun Harhama heräsi mielikuvistansa kysyi hän äskeistä mielikuvaansa tarkottaen: "Onko totta, että hulluilla säännöksillä on kielletty ottamasta sitä, joka on tarjolla? Onko se totta?… Ja pitääkö minun hulluna totella?…"
Vastaukseksi hän naurahti ja lausui:
— "Niin. Se on totta… Ihmiset ovat niin sanoneet."
Ja hän naurahti ja jatkoi:
— "Hullutuksia!… Jona päivänä ottaa onnesta kiini, avautuu kaikki sen antimet ja aarteet… jotka nyt soluvat sivu suun, muiden suihin."
Ja Harhama mietti mielikuviansa. Ne olivat kauniit. Onni kiilsi urpuna niiden joka oksanpäässä.
— "Miksi en sitä ottaisi?" — mutisi hän.