Eräänä päivänä löysi rouva Esempio pöydältä Harhaman vaskisormuksen, Tamara Ivanowna Kasanskajan lahjoittaman kirotun sormuksen, jolla hänet oli vihitty ja jota hän säilytti, kuten oli luvannut. Hän katseli sitä, pani sen sormeensa ja lausui leikillä:
— "Te saatte minut tällä kihlata!"
— "Hyvä… hyvä", — naurahti Harhama. Ja sitten hän vaikeni. Koko häätarusto solui hänen ohitsensa, kuin tuulen ajama sumupallo. Se pallo hävisi nopeasti ja sen sijalle helähti taas veripunainen aistipunakukka…
* * * * *
Oli yö. Harhama oli nukkunut unelmiensa verkkoon sotkeutuneena ja aistipunakukan hänen edessänsä tuoksuessa.
Silloin avasi unien maailma ulapoitansa… Näkymättömät olennot tekivät tehtäviänsä.
Kun Harhama nukkui, hulmahti Perkele hämähäkistä, katseli häntä tulivaippa hartioilla ja puhui:
— "Mies uneksii jo valveilla… Hän näkyy himoitsevan sitä hedelmää, jota ihmiset kodiksi sanovat… Se on: Hän ei uskalla suoraan sanoa, mitä hän kodista himoitsee… Se raukka ei uskalla sanoa, että hän himoitsee aistillisuuden ihanaa kukkaa…"
Hän keskeytti, käveli ylpeänä edestakaisin, kutsui kolme palvelijaansa: Herve-neidon ja hänen soutajansa, Iilan ja Ootin, ja puhui heille, Harhamaa osottaen:
— "Hän himoitsee kotia, jonka akkunalla kukkii talvenkukka: veripunainen aistipunakukka… Jehovan kielletyn puun oksat notkuvat semmoisten hedelmien painosta enimmin… Näyttäkää niiden ihanuus hänelle, sillä se raukka vielä arkailee… Se ei uskalla tahtoa, mitä hän tahtoo, vaan on muuta tahtovinansa. Se ei uskalla sanoa, että hän ei himoitse kotia muuksi, kuin maljaksi, josta syödä sitä hedelmää, jonka häneltä on Jehova kieltänyt… Hän himoitsee aistipunakukkaa. Näyttäkää hänelle se malja Jehovan kielletyn puun oksalta, niin aistipunakukka menee hedelmämaljan mukana…"