Mutta lahdelman perällä on pienoinen koti, rannan pikku kielekkeellä, veden liepeiden rajalla. Se kiehtoo, Herve-neidon lumoamana, siellä kukkana, kuin palsami armaan akkunassa… kaiho tytön silmässä… puna poskessa… kainous mielessä… Se kutsuu herkullisena, kuin nisä neidon povella… hehku huulella… lämpö rinnassa… nuoruus pehmoisilla uumenilla… Se houkuttelee rauhallansa, kuin syli lämmöllä… lempi lupaamallansa onnella… luvaton rakkaus salaisuudellansa… kaunis tyttö laulullansa…
Vene viiltää vettä, kuin kaunis kaiku kuutamoa… Jo laskee se kodin rantaa kohti… Harhama saapuu sinne, kuin onnen avattuun syliin… Herve-neidon käskystä koristuu kaikki kukkiinsa, kuin tyttö punastuessaan… Rauha ripsehtii kartanolla… heloittaa siellä, kuin kukkanen metsän povella, jonne ei tuuli koskaan pääse… Polut ovat, kuin kotipellon pientareita, joilla on lapsena iloinnut… Siellä on siimes suloa, valo vedenvälkettä.
Herve-neito hymyilee Harhamalle: — "Onko Jehova kieltänyt sinua tänne kulkemasta?… Eihän se voi olla totta?"
Iila ja Ooti eivät odota vastausta… He näkevät sen sanomatta… Airo ottaa veteen, kuin ujon lempijän huuli ottaa tytön huuleen ensi kertaa suudellessa… Vene leikkaa veden pintaa hiljaa, kuin valo pimeyttä… Kotiranta avautuu armaana sylinä ja ottaa veneen vastaan…
Uni jatkuu: Rannasta lähtevät luvattomat polut… Kaikki ne vievät sinne, minne kenenkin mieli tekee… Siksi ei kukaan eksy… siksi tulee jokainen sinne, minne on halunnut… Siksi kulkee jokainen harhaan… ei koskaan oikeaan eksy…
Herve-neito viittaa Harhamalle ja he nousevat maalle… He nousevat kotirannalle…
Herve-neidon käskystä näyttää kaikki siltä, minkälaista on himoinnut… näyttää sadasti sitä kauniimmalta… Siksi ei kukaan tunne pettyneensä… luulee saavansa paremman, kuin uneksi… Siksi ei kukaan saa sitä, mitä uneksi: jokainen saa olematonta…
Herve-neito vie Harhaman etemmä, näyttää hänelle kodin helyjä… uneksittuja koruja, ensin vähemmät sitten enemmät… Hän tietää, mikä on kaikkien unien kukka, kun mies kotia kaipaa…
Portaikko on kukilla koristettu, kokonaan köynnösten sisällä… Keskellä on kaunis kannel havuseppeleen sisällä, sananjalka laakerina… Herve-neito osottaa sitä hymyellen:
— "Se on sinun suuri kanteleesi, jolla soittelet suuren laulusi kodin rauhassa ja sen kunniaksi…"