Mutta kanteleen kielellä hyppelehtää sävel arkana… hohtaa veripunaisena… Se on aistipunakukka…
Harhama ihastuu: Teos tuntuu jo vuotavan virtana kanteleenkielistä… Se nousee kodin rauhasta, kuin kukkapensas kukkamaasta, himmentäen kaikki toiset… Hän ihastuu jo kodin portaikon näköön… Hän ihastuu sitäkin enemmän, kun hän on huomannut siellä jotakin, jonka Herve-neito jätti hänelle osottamatta: Hän on huomannut aistipunakukan hienoa hajua…
Herve-neito tietää, mitä on sanoin selitettävä… mikä on selvä selittämättä…
Mutta kodin portaikon edessä seisoo ijankaikkisesti Perkeleen enkeli, kaunis Riile-neiti, aistillisuus pukimina, hekkuma hipiänä. Hän puhaltaa tulijan silmiin aistillisuuden sumua… Sillä sokaisee hän silmät, tekee rakkauden sokeaksi muulle, kuin sille, mitä on himoinnut… Sillä tekee hän aistit herkiksi… terottaa silmän näkemään talven kukan, kaikkien vuodenaikojen kukan: veripunaisen aistipunakukan. Sillä huumaa hän korvat kuuroiksi muulle, kuin sille, jota on halunnut kuulla: lemmen kuhertelulle, aistillisuuden kuiskailuille… Siksi on rakkaus kuuro kuultavalle, tarkka-kuuloinen sille, jota ei sanoin sanota… jota sanotaan silmällä… hymyllä… hiuksella… korulla… helyllä… hipiällä… rinnalla… hymähdyksellä… kauniilla helmalla ja somalla sukkanauhalla…
Riile-neiti tekee tehtävänsä… Harhama on jo sokea… Hän näkee näkemättömän… Hän on kuuro… Hän kuulee kuulemattoman… Hän näkee vaan yhden, kuulee yhden: veripunaisen aistipunakukan… Se soi kanteleen kielellä säveleenä… arkailee siinä, kuin katse helman heilahteessa, tytön mieli sormuksessa, kun sen kulta kihlana hohtaa… Se näkyy unelmana… hienona himona… hipiän hajuna… onnen puna-utuna… Sen on tuonut siihen Aare-lintu aistitemppelin alttarilta, Tuulan hoitamasta aistipunakukasta.
Mutta ennen kun he astuvat sisälle, pudottaa Herve-neito kuihtuvan kukkasen portaikon eteen… Hän pudottaa sen kodin puhtauden suojaksi… vaimon uskollisuuden vartijaksi… kotilieden turvaajaksi… Viettelys ei voi taloon tulla… uskottomuus ei voi sinne päästä, ei petos, ei vilppi hiipiä, kun on kuihtuva kukka vartijana… muurina… varustuksena… Se on Herve-neidon suuri lahja… sen takuu lupaamistansa… varmuus, että kaikki on kotona ijäti pyhää… puhdasta… rehellistä… uskollista…
Harhama ihastuu: Kodin onni on kevään kukkamaata… Herve-neito hymyilee:
— "Tämän tahtoo Jehova sinulta kieltää joutavilla säännöillänsä…"
Harhama huomaa hänen totta puhuvan…
Uni jatkuu: Herve-neito vie Harhaman sisälle, pienen portaikon lävitse… Mutta ennen sisälle astumista pudottaa hän kynnyksen eteen pienoisen vesipisaran, puristaen sen torakukasta… Siksi ei pääse kiista kotiin… Vesipisara on vartijana, valvojana, sovun aarreaitan suojaajana, sen lukkona, salpana ja ovena… Siksi kun se kuivuu, on kaikki hyvin kotona…