He astuvat sisälle. Siellä on kannel odottamassa, valmis seppele vierellä… Kielestä vuotavat runot, miltei niihin koskematta… Onni odottaa siellä, kuin tyttö kosijaansa… kosittu kihloja… kihlattu morsiuspukua ja häitä… Siellä ei sorahda soraääni… Työrauha on ainainen, armas, lempeä, houkutteleva… Se odottaa, kuin kypsynyt kohtu osaansa… emi heteen antimia… neito miestä… oikea vaimo lasta… Siellä istuu uskollinen vaimo työtä tekevän vierellä… sen apuna… tukena… toverina… Se istuu sen illan ilona… päivän lauluna… ajan rattona… rohkaisijana… tukijana… ystävänä… Se tekee miehensä apuna työtä, kuin kukka vartensa apuna… Se somistaa kotia, kuin väri kukkaa, kukkii itse sen koreutena, kuin marja mäellä, kukka nurmella… Se jakaa surut tasan miehen kanssa, ottaa iloista osansa ja enentää ne omillansa… Se on kodin hyvä henki… sen ylpeys ja ilo.
Ja huoneen keskellä, runokanteleen ja työpöydän vierellä on kodin alttari: siro pikkuinen jalusta, jolla on pienoinen hopeamalja… Se on kotiliesi… Siinä palaa ainainen puhdas tuli, hohtaen kirkkaana kukkana keskellä kotia… Vaimo vaalii sen tulta… hoitaa sen liekin puhtautta… kirkastaa hopeamaljan, ettei sitä pilkku tahraa… Siksi ei ole kotona petturuutta…
Harhama ihastuu. Hän ihastuu muustakin, kuin kanteleesta ja kotiliedestä: Hän huomaa kodissa tuoksuvan veripunaisen aistipunakukan, joka kukkii talvellakin, eikä koskaan lakastu… Se kukkii veripunaisena kotilieden liekinpäässä… Se lepattaa siinä somana… perhosena… pikku liekkinä sirona… punertavana… Se tuoksuu työnrauhasta… Se heloittaa hopeamaljan hopeasta…
Ja kotilieden vierellä seisoo aina näkymätönnä Perkeleen enkeli Aala. Hän hoitaa yöt ja päivät sen liekinpäässä hohtavaa kukkaa: aistipunakukkaa, vaalii sen veripunaista väriä… Siksi ei se koskaan lakastu… ei koskaan kuihdu… ei ikinä tuoksuansa muuta, ei väriänsä muuta… Siksi on se talvenkukka, kesän-, syksyn-, keväänkukka… Hän puhaltaa siihen aina uuden herkullisen tuoksun… kiehtovan värin… houkutuksen… himon armaimmat herkut ja silmän hienoimmat lumeet…
Mutta kukan on tuonut Aare-lintu aistitemppelin alttarilta… Se on Tuulan kaunis kukka… Aala vaan hoitaa sitä kotilieden liekinpäässä kukkiessa…
Mutta nähden nähdä on kotilieden luona vaimo vaalijana. Sen syli on aina avoinna, aina lämminnä. Siinä on lepo työssä väsyneelle… Siihenkin on pudonnut aistillisuuden kukan korea lehti… Se hohtaa helmassa niin somasti… Sen sirottaa sinne Aare-lintu, joka hetki uuden lehden… Vaimon käsi on aina puhdas, se puhdistaa kodista tomut, silittää miehen otsalta rypyt… Ja kädessäkin on talven kukka, aistillisuuden veripunainen… Vaimon mieli on aina kepeä. Se poistaa elämänhuolet… Siitäkin tuoksahtaa talven kukkasen tuoksu… veripunaisen aistipunakukan armas lemu… Sen lemun tuo siihen Aare-lintu.
Herve-neito hymyilee Harhamalle:
— "Eihän voi olla, että Jehova sinulta tätä kadehtisi ja siksi kieltäisi?… Hänhän on — sanotaan — rakkaus?…"
Sitten nostaa hän toisia kodin liepeitä, näyttää uusia näkyjä: Kodinrauhassa on työ sujunut… Kaikki on kulkenut, kuin kirkkovene vesillä… Kanteleen kielestä heruvat runohelmet… Ne kohoutuvat teoksen sivuiksi… sivut niteiksi… muuttuvat valkeiksi linnuiksi… lentävät kauvas pois kotoa, seppeleitä noutamaan… Vaimo siunaa niiden lähdön, hoidellen kotiliettä, vaalien työnrauhaa, virkistellen miehen mieltä, ja puhallellen pois sen suruja… Harhama tuntee sen puhalluksen… Siitä tuoksahtaa veripunaisen aistipunakukan ihana tuoksu… Siinäkin kukkii talven kukka… Kodissa kukkii ikuinen kukka…
— "Tätähän ei voi Jehova turhilla säännöillä kieltää", — hymyilee
Herve-neito.