Mutta tasaisesti valui hieta tiimalasissa. Jo laskeusi laaksoon puolikuutamoisen yön kepeä pimeys. Kohta vaimenivat äänet, ja kaikkialla laaksoissa ja rotkoissa hapuili yön äänetön, hiljainen hämärä.
Mutta vesitipat, jotka olivat taas kallioon pudonneet, syövyttivät sitä siinä yön hämärässä hiljaa vedellänsä.
* * * * *
Nyt olivat ne juhlapäivät, ne monet riemuiset päivät. Palestiinan aurinko hohti ihanana ja puhtaana kuin morsian siellä taivaslakensa lempeällä sinellä. Seppelöidyt olivat nuorten päät, ja nauhoilla koristivat hameensa neidot.
"Kuohu, viini armas!
Lemmi, neito sa!"
Sitä ja muita semmoisia laulettiin. Viini kuohui, harput soivat. Erillään juhlivat ja riemuitsivat köyhät ja rikkaat, mutta yhteistä oli heille nyt se, mikä tämän juhlan henkenä, sen höyrynä ja sen huumeena oli.
"Lea… Lea!" tervehtivät nuoret neidot Leaa iloisesti käsistä vedellen. Ystävät ja niiden ilot veivät häntä nyt mukanansa kuin keinutellen.
"Nääs, Lea!… Juhla!" puhuivat ne iloiset hänelle.
"Ole iloinen!… Naura!… Laula!"
"Me kuolevat, me!
Me lapsoset maan…"