Ah niin!
Jos minulla olisi hiljainen voima, joka ei koskaan väsyisi, niin minä voittaisin vuoret.
Ja jos minun tahtoni ja vaistoni eivät olisi yksi ja sama, niin minä lannistaisin toisella toisen…
Mutta ne ovat sama, niinkuin kukkakasvissa sen juuri ja kukka ovat yksi ja sama. Toinen on niistä toisensa elämä, ja toisen häviö olisi siis toisenkin tuho…
Ja niin en minä siis voine lannistaa toista, tuhoamatta samalla toista.
Sillä se olisi koko minun oman itseni tuho…
Mutta en minä tätä nyt vielä käsitä. En minä jaksa koskaan salaisuuden syvimpään nähdä, ja siksi minä taistelen tutkainta vastaan…
Mutta kestänkö minä nyt, vai onko joku hengähdys pettävä minut?
On kuin hiljeneisi! Mahtanevatko jo juhlat väsyä? Kuumeisissa ohimoissani ahertaa yhä työ. Korvissani väsyy kuulo. Ei soi paimenenkaan pilli missään vuoristossa. On päivä ja kuitenkin:
Yön puna-untuvat häilähtelevät kuumeiselle verelleni… Ne kutsuvat… viepoittavat… Minä…
"Kutrikin tuo!… Pahus!" hermostui hän helteiselle ohimolle valahtaneelle kiharallensa.