Mutta nuori mies paloi, menetti malttinsa. Hän uhmasi:
"Ei… Minä tahdon sinut."
Minä olen janonnut sinua kuin janoon nääntyvä vettä, enkä enää luokse päästyäni käänny!
"Minä sinut otan!" uhkasi hän huumautuneena. Lea raivostui, huusi:
"Pois!… Iäksi pois luotani!… Minä vihaan sinua!… Palvelijat!…
Väki!… Apua!… Apua!"
Ja hän katsoi lapsuutensa ystävään vihaisesti kuin kyykäärme. Nousi jo hälinä. Väki juoksi paikalle. Hämmästyttiin. Kuiskailtiin. Stefaan seisoi kalpeana, Lea itse vapisi. Kuin kaksi kuollutta ruumista olivat he toisillensa nyt.
"Mikä?… Mikä?" hätäili Haagar.
"Ei… ei… ei mitään… ei mitään", koki selviytyvä, vapiseva Lea peitellä.
"Minä vain… minä", tapaili hän, nousi ja hapuili, "minä vain… kaaduin ja… minä… Ei se mitään, Haagar."
Seurasi äänettömyys, synkkä ja epätoivoinen. Vihdoin alkoi vapiseva Lea jo horjua. Vapisevat kädet Haagarin puoleen kohotettuina hän rukoili kyynelsilmin: