"Haagar!… Äitini!… Minua onnetonta!… Ole minulle äiti, Haagar, vielä kerran nyt vain… Ole… oi ole… oi ole!…"
Ja hellä vaimo sulki hänet syliinsä, ja hänet kannettiin huoneeseensa. Ilta oli pimennyt. Hän alkoi jo hiljaa tointua. Vuoteessa puolihoureessa, kuumeisena ja sairaana hän katsoi avonaiseen akkunaan. Muratti repatti siinä akkunassa. Taivaan sinestä heräsivät ne hellät tähdet, joiden hän oli uskonut tänä iltana hänen onnensa näkevän, ja vuoren takaa nouseva lempeä kuu katseli säälien onnetonta neitoa, joka oman onnensa juur'ikään oli sirpaleiksi lyönyt.
XII.
Miksi tämä näin on? Miksi minä, joka mies olen, en siinä voimallinen ole? Miksi sinä, nainen, minulle kaikessa kaikki, se sisin olet?
En minä sitä tiedä, enkä minä sitä tutkia jaksa, eikä minun silmäni siihen syventyä voi…
Sillä arvotonta on ilman häntä kaikki nyt minulle. Kylmä on minulle ilman häntä kulta. Kuollutta on minulle ilman häntä valta, ja kunnia ilman häntä on niinkuin tyhjää minulle…
Siskot ja veljet, isän ja äidin, kaikki minä hänen tähtensä unohtava olen, sillä hänessä yksin minun iloni ja onneni aina ja kaikessa on…
Nytkin, nyt kun hän, nainen, minut hyljännyt on, käännän minä katseeni juuri häneen. Naiseen minä nytkin toivoni asetan…
Hänen luoksensa minä nytkin kotoani pakenen, ja hänen jalkojensa juureen minä nytkin elämäni ja kaikkeni vien…
Ja siksi riennän minä hyljätty nyt Jerusalemin tyttärien luo, ja ihanan samariattaren luo minua mieleni vetää. Kuin korsi ja ruoko minä siis naisen edessä aina ja iäti taipuva olen.