Sillä hänen hellyyttänsä ja rakkauttansa minä alati kaipaan. Ne ovat minulle elämä ja kaikki. Niistä minä juon onneni, kuten pimeä yö juo lampusta valonsa, ja siksi anon minä nöyränä onneani häneltä aina…
Aina. Kuin nöyrä lapsi minä sitä häneltä hartaasti nyt ja iankaikkisesti rukoileva olen…
Täysi, tyyni yö oli jo hengähtänyt maille. Eloton kuu vaelsi kelmeänä, kaartaen laakson ylitse. Rauhalliset tähdet paloivat hiljaa kuten aina, ja vain siellä täällä pisti epäselvästä kuutamovalosta kuin aave näkyviin joku muhkean plataanin tai jylhän, tumman seetrin varjo.
Mutta ei hänen lyöty mielensä nyt niihin kiintynyt.
Äitinsä jättämää suurta perintöä hallitsi hän, Stefaan, jo itse. Hän olikin rikas. Vasta tänä iltana hän sen täysin muisti ja tajusi.
Lähellä puoliyötä hän kolkutti Saulin ovelle. Saul itse avasi, ja
Stefaan kysyi lyhyesti:
"Mikä oli sen ihanan samariattaren nimi?… Seebako?"
"Niin."
"Hyvä! Pue itsesi, jos paikalla tahdot Jerusalemiin kanssani lähteä?" ilmoitti Stefaan siihen lyhyesti. Saul hämmästyi.
"Mitä?… Yhtäkkiä? Ja yöllä?" oudosteli hän, mutta se ei auttanut.