"Jollet, niin… Ilman sinuakin lähden!"
Ja puoliyön seudussa Stefaanin isä sai poikansa kirjeen. Siinä oli lyhyt jäähyväinen, kiitos kaikesta, anteeksipyyntö ja ilmoitus: "Minä en koskaan enää luoksesi palata voi."
Ja juuri puoliyön hetkellä suhahti ruoska ja kaksi hurjaa ratsua kiidätti ratsastajiaan halki öisen laakson.
Hei vaan! Taakse jää, sinä kotoinen laakso! Edessäni kangastaa
Jerusalem ja Samaria ja koko maailma…
Ja sen on määrä täyttää se tyhjyys, joka minun poveeni nyt auennut on.
Mutta sittenkin!
Miksi minua painostaa jo nyt aivan matkan alussa?
En tiedä. Mutta on kuin ei soittelisi hevoseni kavio nyt tietä yhtä keveästi kuin aina ennen…
Niin. En tiedä. Yö vain hengähtelee mykkänä, ja hämärät rotkot hohottavat äänettöminä kuin tahtoen huoahtaa minun sieluuni pimeytensä ja kaikkensa.
Mutta hei vaan. Ei se enää auta!