Saul oli kahdeksan vuotta Stefaania vanhempi, ja hän muisti, kuinka hänkin juuri Stefaanin ikäisenä oli miltei aivan näin lähtenyt silloin kerran Jerusalemiin, hukkunut sen elämään ja keinunut sen virroissa. Aamun sarastaessa he saapuivat erääseen laaksoon, pysähtyivät hevosiansa lepuuttamaan, ja siinä Saul kävi vakavammaksi. Hän alkoi kertoa:
"Näin sitä minäkin silloin muinoin lähdin… Ja tiedätkö miksi?"
Ja vastausta odottamatta hän ilmoitti halveksivasti:
"Naisen tähden!… Rakkauden. Pyh!"
Kiihkeästi oli hänkin silloin rakastanut. Juuri tässä laaksossa oli hänen valittunsa koti, ja se valittu oli ensin ollut hänen ystävänsä, mutta sitten hyljännyt hänet. Hän oli kärsinyt, sortunut entisestä elämästänsä uuteen, tähän nykyiseen: nautintojen, aistien ja ilojen elämään.
"Ja tiedätkö, miksi hän hylkäsi minut?" kysyi hän.
Stefaan pudisti päätänsä kieltävästi, ja silloin Saul selitti morsiamensa äidiltä saaneensa tietää syyn. Tyttö oli saanut päähänsä houreen, hullun toivon:
"Aikoi synnyttää Messiaan. Ajatteles!" Saul lausui sen puoli-ivalla.
"Messiaan!" toisti hän vieläkin ivallisemmin ja nauroi halveksivasti.
"Kadotus!" pääsi Stefaanilta, sillä nopea aavistus leimahti hänessä ja valaisi kaiken. Siinäkö siis syy!