"Te kirotut Messias-tarut!" jupisi hän synkkänä. "Te…"
Ja synkkä viha nousi hänessä Messiasta, Jehovaa ja kaikkia jumalia vastaan.
Te kirotut Messiaat taruinenne! Kostoa ja häviötä vannon minä nyt teille.
"Tule, Saul, ystäväni!… Jatkamme matkaa!"
Minne? Samapa se! Umpimähkää vain kaikkia jumalia ja jokaista
Messias-petturia vastaan.
"Hevosemme ovat levänneet… Tule!"
Mutta Saul oli silloin hetken surullinen. Hän muisti sen nuoren tytön, joka olisi voinut hänen elämällensä antaa oikean sisällyksen. Hän suri sitä usein salassa, peitti surunsa julkisuudessa iloilla, haki hoivaa mistä sai.
Ja se nuori tyttö? Se oli huomannut pettyneensä ja onnettomana oli se etsinyt ja löytänyt rauhansa Jordanin aalloista.
Ah!
Läheisessä synagogassa ilmoitti torvensoitto rukoushetken tuloa. Soiton kaiku harhaili surullisena autiossa vuoristossa. Uniset paimenet heräsivät vuorilla, puhalsivat torvella laumansa hereille, ja kohta ui kaikki raikkaassa kirkkaudessa ja valossa.