"Mutta mitäpä niistä… suruista!" käänsi Saul äkkiä kaiken. Hevoset olivat taas virkeät. Miehet nousivat satulaan, ja yli vuorien ja laaksojen vei hurja kulku heitä Samariaan, ihanan samariattaren kaupunkiin.
* * * * *
Voi minuakin, minua Leaa, Sakeuksen tytärtä, nyt kun minä yksin olen!
Sillä entisyys on kuollut ja kaikki tuntuu nyt raukeavan illaksi ja yöksi. Kaivoilla on loppunut ilo ja elämä. Väsyneet mettiäiset nukahtavat hiljaa johonkin. Niin äänettöminä nukahtavat minun muinaiset ilonikin, ne mettiäiseni. Kaikki äänet lakastuvat, ja elämässäni alkaa illan hiljainen, iloton ja äänetön rauha.
Useita päiviä oli Lea vuoteen omana sairaana maannut. Hän oli hourinut ja nähnyt kuumeisia unia. Eräänä yönä oli hän nähnyt sen toivomansa Messiaan kuvan unessa. Vielä nytkin ja sitten aina hän muisti sen kuvan lempeät kasvojenpiirteet ja säälivän katseen. Se oli kuumeisen ja sairaalloisen toivon luoma unikuva, mutta se elähdytti häntä hieman.
Nyt hän oli jo toipumassa. Hän liikuksi huoneessa, vaikka olikin vielä heikko. Kaikki tapahtunut oli hänelle kuin akkunasta hyljättyyn huoneeseen kurkistavaa, viimeistä, pian kokonaan riutuvaa surullista iltavaloa. Alussa se aina koski häneen, nosti kyyneleet silmiin, mutta nyt alkoi jo kaikki painua, ja jäljelle jäi vain joku hiljaisen alistumisen rauha.
"Mikä on kuollut, se on kuollut", ajatteli hän. Mitäpä siitä siis enää! Mikä on meiltä iäksi mennyt, sitä me emme enää kaipaa, emme voi takaisin toivoa. Haavat vain arvettuvat, ja kaiken yli levittäytyy eloton ja iloton rauha.
Miksi siis surisin!
Hän puuhaili, koki nostaa pientä ruukkua, mutta ei jaksanut.
"Ah, näitä minun heikkoja käsiäni!" huokasi hän silloin itseksensä, alistuvasti, kuin käsillensä puhuen. Hän oli paljon muuttunut. Muutamassa päivässä oli kasvoille ilmestynyt uusi sävy, katse oli syventynyt, tullut surullisemmaksi ja alistuvammaksi.