"Te käteni!… Ah, te heikot käteni!" toisteli hän puheluansa, jätti ruukun ja käänsi tiimalasin, että hieta alkaisi vuotaa toisaanne.
Ja niin alkoivat surulliset päivät solua hiljaa, rauhallisina ja ilman toiveita enää. Hän oli tyynikin. Joskus vain hän itki salaa, yksin. Muiden nähden hän aina hymyili.
Ja kerrankin sitten: Rebekka oli häntä tervehtimässä, huomasi hänen silmissänsä itkun jälkiä, heltyi ja kysyi:
"Lea!… Mikä sinun on, ystäväni?"
"Minunko, Rebekka?" hymyili hän surullisesti ja vastasi kokien kaikkea leikiksi panna:
"Ne ovat vain nämä minun silmäni… Ne oikuttelevat lapset!" lisäsi hän samaa surullista hymyä hymähtäen.
Ne ne vain joskus kyyneltyvät. Älä siis turhasta huolestu, Rebekka, älä minun tähteni sure, sillä minä itse olen onnellinen ja tyyni.
Ne meidän silmämme ne vain, me ihmispoloiset!
Nyt oli isä sairastunut lopullisesti. Ei hän voinut vuoteesta nousta, ja yötä päivää hoiti häntä Lea. Hänellä oli sanomaton tarve ja halu jakaa hellyyttä, ja kun se oli poissa, jolle hän sitä olisi voinut jakaa, etsi hän sitä hartaammin sen tunteen tyydytystä osoittamalla hellyyttä isäänsä kohtaan.
"Katso, isäni", puhui hän hänelle, "minä tahtoisin olla sinulle enemmän kuin tytär nyt. Sinua hoiteleva äiti minä tahtoisin olla oman ilonikin tähden…"