"I-isä!"
Se huudahdus oli kuin avuttoman lapsen hätäinen rukous: Isä, sääli minua! Älä ota pois toivoa minulta! Mutta isä yski, kokosi voimansa ja tyynenä jatkoi:
"Kun toivo täyttyy, niin tyhjyys jää sijalle. Sillä… Ah minun rintaani ja yskimistäni!… Sillä…"
Miten vaikeaa, tuskin jaksan huokua!
"Sillä toteutunut toivo ja täyttynyt onni on arvoton aina, ja jo-jos…" tapaili hän, "jos, tyttäreni, meiltä toivo riistetään… vaikkapa niin, että täytetään se, niin me… me, lapseni, jäämme köyhiksi… si-sillä… sillä toivo on enemmän kuin sen toivon täyttyminen meille."
Sillä toivo yksin meille on rikkautta. Niin hän selitti. Se rohkaisee työhön, antaa elämänvoimaa, luottamusta, intoa. Kun se täyttyy, häviää meiltä voimanlähde ja me olemme köyhiä, sillä kellepä täyttynyt toivo on minkään arvoinen ollut.
Vaiettiin. Isä huohotti puhumisesta väsyneenä.
Ah minua! On kuin taas kuumenisivat sormeni ja heräisi jo kerran väsynyt suru.
"Niin, lapseni… Jehovan suoma paratiisi ei ollut esi-isällemme onneksi… Hänkin, Jehova, oli erehtynyt siinä", koki heikko isä jatkaa, huohotti ja taas lisäsi:
"Niin voi Hän siis erehtyä siinäkin, jos…"