Ja hän hyväili ja hyvitteli, puhui ja suostutteli. Hän rohkaisi ja selitti, miten paljon voi vaimon, juuri vaimon rakkaus. Se on luotu suureksi, se vaimon rakkaus, sillä sen turviin on uskottu kaikkein paras ja suojattomin: lapset, ne avuttomat, miehen onni, perhe, kaikki. Kaikkea pitää koossa naisen rakkaus, tunne, joka on uskottu naisen poveen.
"Luota sen voimaan, ja sinä et väsy… Sinä et väsy… Sinä kestät ja sinä voitat, tyttäreni!"
Niin, niin! Ja siellä, minne he katsoivat, siellä Jerusalemin puolella kajasti lempeä iltarusko ja punasi sitä puolta maailmaa, jonne nyt katse niin kaipaavana kääntyi.
Ja kun yö tuli, kun hän taas oli yksin ja tyyny alkoi kastua kyynelistä, ei hän voinut enää pidättäytyä. Hän nousi, katsoi sinne Jerusalemiin päin ja lausui päättävästi:
"Niin… Minä lähden! Minä tulen, ystäväni, noudan sinut, anon anteeksi, avaan sinulle sylini ja sanon sinulle: Tule, ystävä, tule, sillä minä olen sinun!"
Kointähti tuikahtikin silloin jo vuorikeilan takaa näkyviin. Se vilkutti kirkkaana, kuin olisi tuonut viestiä siitä maailmasta, joka nyt veti mieltä ja joka häämöitti niin etäältä ja niin monien hellien ja surullisiksi haaltuneiden muistojen takaa.
Mutta aikaisin aamulla alkoivat palvelijat valmistaa häntä matkalle. Kamelit, nopeat Midianin kamelit, seisoivat jo aamutiimalla satuloituina. Stefaanin vanha palvelija, Ruuben, odotti jo, valmiina saattamaan häntä. Kamelit polvistuivat, ottivat nöyrinä hänet selkäänsä, ja Haagarin siunauksien yhä vain kuuluessa alkoi keinutteleva kulku Jerusalemia kohti.
Niin, nyt on minussa nöyrtyvä tahto, ja vaimon-voima on nouseva ylpeänä valtaistuimellensa minussa, sillä niin sen täytyy olla, enkä minä sille mitään voi.
Laitumilla nousivat karjat rauhallisina makuultansa, ja yksinäisen synagogansa edessä seisoi hiljaisen aamuauringon valelema vanha pappi Aaron, kädet hartaaseen rukoukseen taivasta kohti kohotettuina.