Ei!
Ette te liene minua varten luodut, te Jerusalemin ilot! Sitä mietti
Stefaan usein itseksensä.
Kauniina te ilmestytte iltaisin, te ilot. Niin te uitte yöstä esille kuin ihanat linnut ruohokosta, mutta niin te myös häviätte, kuin häviää uni ja aamuinen hämärä.
Ja siispä, te ihanat Jerusalemin tyttäret…
En minä sitä sanoa voi… Te vain ilmestytte minulle hetkinäni kuin uni, ja yö vain tulee ja tarjoaa hymyillen armautta ja hellyyttä, ja se menee ja vie teidätkin, ja jäljelle jää köyhyys ja tyhjyys, jossa minä kaipaan sitä, mitä kotilaakso olisi minulle antaa voinut, jos…
Niin: Jos!… Mutta mitäpä niistä, menneistä. Pois virranneita vesiä ne ovat jo… Lea ja kaikki. Umpeen arvettuvia haavoja ne jo ovat… ainakin pitäisi olla. Niin minä toivoisin sitä…
Ja usein hän ratsasteli nyt vuoristoon ja laaksoihin, kyliin ja metsiin yksinäisyyteen. Siellä oli toki viileää ja rauhaisaa ja tervettä. Keuhkot saivat siellä siemauksen sitä omaa laaksoansa, johon olivat tottuneet ja jota kaipasivat nyt.
Eräällä semmoisella matkalla hän poikkesi tienvierellä olevaan majaan juomaan. Isäntä, pikkuinen, ketterä ukko, jolla oli kohtuuttoman isokönöinen nenä, elävät silmät ja pukuna kulunut mekko, möi siinä viiniä, päihdyttävää viiniä kulkijoille. Se oli niitä huonoja majoja, pesiä, joihin poikkeavat kaikki muut kuin rikkaat.
Nyt siellä istui kaksi miestä viiniä juoden. Toinen oli karvoittunut, metsäihmisen näköinen juutalainen Job. Tappelussa saadun haavan iso arpi, joka kulki viistoon koko otsan yli, todisti, että hän tarpeen tullessa oli valmis Mooseksen lain mukaan vaatimaan silmän silmästä, hampaan hampaasta. Toinen oli tylsän näköinen, ruskea, voimakas pakana Kerbus. Hänellä oli häränniska, käsivarret ruskeat ja lujat, ja leuasta, joka muistutti kuonoa, paistoivat valkeat hampaat kuin hän olisi alati irvistänyt.
Huh! Tätä outoa seuraa, tätä outoa paikkaa! Mutta istun. Ei sillä väliä. Juon viinini ja kuuntelenkin ehkä.