Ja he puhuivat. Yksinkertaisia, köyhiä, suurkaupungin läheisyyden epäiltäviä olennoita ne näkyivät olevan. Isäntä, se vanha, vilkas ja ketterä ukko, linkutteli viisaasti tavantakaa silmää iskien, vilkutellen, ja puheli aivan sormella varoittaen:
"Se on synti juutalaiselle…" Se, että pakanan majaansa päästää ja sille viiniänsä tarjoaa, mutta, vilkutti hän silmää: "Mutta, nääs, Salomokin…" Silläkin oli muukalaisia emäntinäkin, vaimoina, oli faaraon tytär, oli ammonilaisten tyttäriä. Miksi siis meidänkään tehdä eroa ihmisillä! Pakana huitaisi kädellänsä, ja juutalaismies, Job, kysyi nyt häneltä, omalla tavallaan tökertäen ja kiiluvilla silmillään katsoa tuijottaen:
"Pakana… Entäs… Se on… Mikä sinun jumalasi on?… Baal?… Hah?"
"Ei", pudisti Kerbus kieltävästi päätänsä, ryypättyään irvisti kuin koira, pyyhkäisi kuononsa ja ilmoitti:
"Meillä on monta… Hyvin monta." Ja hän luetteli sormillansa, taivutellen niitä sitä mukaa rystyistä:
"Ensin on Osiris… sitten on… ja sitten…"
Niitä tuli koko sarja. Isäntä vihelsi ihmetyksestä muka ja vilkutti viisaasti silmää ja hymyili kuten vekkuli ainakin.
"Ee-e! Siin' on jumalaa!… Ee-e!" raapaisi hän pörröistä päätänsä.
"Eh-heh! Ollapa meilläkin niin…"
"Ja entä tuota?… Uhraatte?… Se on: auttavatko?" tiedustaa tökersi Job edelleen, katsoen aivan pää kurolla, kiiluvat silmät palavina, mutta vilkas äly sekaisin.
"Niin?… Auttavatko?… Eh?" kiepsahteli ketterä, ruskeamekkoinen isäntä-ukko.