Mutta ei, ystäväni! En minä nyt jaksa… en minä voinekaan enää ymmärtää sinua ja sinun pilkkaasi, sillä…
Niin… Sillä minussa mahtanee itää joku uusi elämä.
Siksi katsonkin minä nyt yhä syventyvään yöhön. Mäillä ja vuorilla lepäilee syvä, salainen yövalo. Kirkas kuu nousee hohtava valoisena, kuin Öljymäen takaisen laakson syvyydestä, ja se valaa nyt jo kelmeähköä, köyhää valoansa pimeänä huokaavan yön yli.
XVI.
Lohdutusta minä saarnaan ja minä olen Rauhan päämies, mutta…
"En minä ole tullut tuomaan rauhaa, vaan miekkaa"… ja: "miekan pitää tunkea sinunkin sydämesi läpi, että monen sydämen aivoitukset ilmoitettaisiin".
Ruuben, Stefaanin vanha palvelija, oli, kuten jo sanottu, lähtenyt viemään Leaa Jerusalemiin. Hän oli paljon vanhentunut, masentunut. Stefaanin poistuminen ja perheen murhe oli hänen murheensa, ja hänkin riemuitsi toivosta löytää nuori herransa ja ystävänsä, voida tuoda hänet takaisin, nähdä laaksossa onnea ja iloa kuten muinoin ja nähdä Lea onnellisena Stefaanin rinnalla. Raskasta oli nyt jo hänen astuntansa, mutta huoliansa hän yhäkin peitteli leikinlaskuillaan, joilla hän koki pitää Leaa iloisena.
Ja läpi laaksojen ja yli vuorien kävi kulku. Tuttuja ne monet paikat Lealle olivat uhrimatkojen ajoilta. Siellä on taas se ja se vuori, siellä se kaupunki, se ja se laakso ja…
Mutta joudu, kameli! Älä väsy! En minä nyt pyhistä paikoista, en muistoista. Ystäväni luo minä nyt riennän, ja siksi, kameli kulta, älä hidastele, sillä minä palan nyt jo ikävästä.
Ja mitä lähemmäksi Jerusalemia hän tuli, sitä kiihkeämmäksi hänen ikävänsä ja kaipuunsa lämpeni. Hän laski hetket, matkat, kuvitteli tuloansa, jälleennäkemistä, antautumistansa, sovintoa, onneansa. Jokainen hermo eli hänessä hienoimpiansa myöten. Jokainen suonensykähdys löi samaan ajatukseen koskettaen.