"Stefaan!" Erilleen häipyneet metsäkanat löytävät toisensa, sanoi Haagar. Miksi emme me löytäisi toisiamme? Haihtuneet vedet kokoontuvat taas yhteen, mereen. Miksi pitäisi meidän koko ikämme harhailla erillämme?
Ei, ystävä. Minä olen nyt jo varma siitä.
Ja yhä kiihkeämmin hän hoputti:
"Hops, kameli! Kiiruhda ja riennä. Minä etsin ystävääni! Jouduta siis, etten minä liika myöhään tulisi!"
* * * * *
He kulkivat miltei yötä ja päivää. Kamelit alkoivat väsyä. Ruuben koki pitää mieltä vireillä puhellen:
"Tuollakin lehdossa lintuset… Noin parittain ja iloisesti…"
Niin, niin, Ruuben! Kunpa vain joutuisimme! Ruuben jatkoi, puhui nyt
Stefaanista:
"Ei hän koskaan turhia, ei vihassakaan… Aina oli hän kuin… kuin oikea… eikä kuin väärä…"
Luota siis häneen! Ei hän ole suuttunut, ei hylkää, lohdutteli hän sillä.