Aivan niin! Äärimäinen olet sinä, ystäväni, iloissasi, suruissasi, kaikessa. Altis olit sinä kaikelle, veljestyit kaikkeen, mikä tiellesi osui, veljestyit alttiin sieluin, elit heidän elämäänsä, alttiimmin ja herkemmin kuin he itse, ymmärsit heidän ilojansa, kuulit heidän suonensa sykinnän. Tyydyit siihen, mitä heissä itsessä jo oli, sait siitä ilosi ja hyväsi etkä etsinyt heistä sitä, mitä itse halajat, että heissä ollut olisi… Sinä olit kaikessa koko sielullasi, ja siksi minä rakastan sinua, kaipaan ja ikävöin sinua… avaan sinulle poveni ja alati kuumeisin huulin toistan hellää kutsuani:
"Ystäväni!… Stefaan!"
* * * * *
Heidän kamelinsa olivat Jerusalemia lähestyttäessä ajosta uupuneet, mutta ei Lea malttanut niiden lepäämistä odottaa. He ostivat aasit ratsuiksensa ja kulkivat lopputaipalia niillä ajaen.
Niin lähestyivät he ikävöityä kaupunkia. Aasitkin alkoivat jo väsyä, sillä niitä oli alinomaa hoputettu, ja eräässä kylässä, aivan kaupungin lähellä, täytyi heidän pysähtyä niitä lepuuttamaan. Ruuben sitoi ne puuhun, Lea lähti kävelemään aikansa kuluksi, ja Ruuben poikkesi erääseen majaan.
Ja siellä nyt näkyi jo Jerusalem. Jehovan kiitos! Nyt minä löydän sinut, ystävä. Nyt minä kadun edessäsi, anon anteeksi. Nyt…
Hän oli kävellyt tovin matkaa. Hän oli varma, että hänen onnensa on nyt täyttyvä aivan hetkessä. Hän kääntyi takaisin, palataksensa aasien luo ja jatkaaksensa matkaansa. Huomaamattansa oli hän kulkenut paikalta pitkät matkat, ja vähintään tiiman oli nopeakin paluu viepä aikaa.
Hän kiiruhti. Paluutie nousi nyt vuorenrinnettä laaksosta taas ylös, kauas korkeuteen, luikerrellen jyrkänteitä kierrellen kuin mato. Hän kiiruhti kulkuansa, laski onneansa, jouduttautui.
"Me", laski hän vieläkin ja viimeisen kerran, "me käymme taas ryytimaahamme kuin unesta havahtuneet lapset…"
Seppelpäin tai kiharat valtoimina. Ei ole anteeksiantamista, ei muistojakaan mielessä. Olemme vain nukahtaneet ja nähneet unta ja nyt havahdumme ja käymme onnellisina leikkiimme keitaaseemme, ja…