Ja siksi tahdon minä muistaa isäni sanoja: "Jehova on kylliksi minulle.
Hän riittää meille."
Ne sanat minä ainiaaksi mieleeni painan, ja yhä lähemmin minä puristaun
Sinun isällistä rintaasi vasten, Jehova, minun Herrani ja minun
Jumalani.
Ole minulle armollinen, sillä minä olen elävä vainaja elävien maassa!
Ole armollinen, Herra, Israelin ainoa Jumala!
Sinun olkoot kaikki minun ajatukseni nyt ja aina iankaikkisesti. Amen.
* * * * *
Hän oli harhaillut Jerusalemin synkillä kaduilla kuin henki, jota ajaa kylmä tuuli. Kolkkoja ne kadut olivat hänelle, ja kuollutta ja kylmää oli maailma ja kaikki. Turhaan kutsui hopeatorven soitto temppeliin, sillä ei hänen mielensä nyt missään ollut.
Nyt oli kolea, harmaa päivä, kadut tyhjiä, autiota kaikki. Autio oli hänen sielunsakin, kun hän haamun tavoin katua harhaillen kulki.
Silloin alkoi vastaan tunkeutua ihmispaljous. Etumaisena siinä mies kantoi ristiänsä. Hän tunsi sen.
"Se on Hän!"
Pimeys levisi silloin hänen kasvoillensa, ja järki tuntui sammuvan tyyten. Mykkänä hän vetäytyi seinäviereen, painui siihen pelokkaana kuin pienoinen pyy mättään turviin. Hän antoi tungoksen mennä ohi ja peitti kasvonsa molemmin käsin, ettei mitään näkisi. Hän tunsi, miten veri hänen suonissansa alkoi väristä ja vapisten virrata, kuin sekoittua. Polvet ja kaikki jäsenet vapisivat, ja äkkiä pääsi häneltä epätoivoinen parahdus: