Mutta ihana kuva siellä vuorenrinteellä oli särkynyt: Kyntäjä oli riisunut härkänsä, ja se puski nyt toista härkää. Vaimo oli poistunut vesiruukkuinensa kaivolta. Samalla paikalla riepoitti äkkiä noussut tuulispää tomua ja kuivia ruohoja ilmaan, ja etäällä vuoristossa haikaili äskeinen kaarne hätäisenä, paeten jousimiehiä, joita oli ilmestynyt sitä väijymään.
* * * * *
Oli yhdestoista hetki, iltahetki. Laaksoon alkoi jo laskeutua kepeä hämärä.
Lea istui yksin huoneensa akkunassa ja mietiksi hiljaa, surullisena.
"Tämä puhe…"
Väen, niiden ynseiden äskeistä puhetta hän tarkoitti. Arkaileva ensi tähti alkoi jo havahtua taivaslakeen kuin kipinä. Minua painostaa lähestyvän yön voima. He halveksivat Häntä, joka on kaikki minulle ja elämä kaikille Israelissa. Yö hiipii rotkoista jo vainioille ja…
"Miksi he napisevat?"
Ei vastausta. Kaikki näyttää mykistyvän minulle. Vainiolla seisoo kameli aivan liikkumatta kuin kuva.
"Miksi he?"
Pehmeiden vuoteiden viaton lapsi, et sinä sitä ymmärtää jaksa. Aina olet uskonut, että auringon ihanuus valuu yhtäläisenä kaikille, niillekin, jotka vainon alla huokaillen kymmenyksiä maksavat, ja että tähdet paistavat yhtä hellinä jokaiselle, sillekin, joka yössä raataen leipäpalasesta taistelee, yhtä hellinä kuin sille, joka ystäviensä hellimänä niitä tähtiä ihailee illoin ja öin.
"Miksi?"