Tähtikipinä vain kirkastui antamatta vastausta hänelle, ja kepeä hämärä vetäytyi harmaammaksi.

Niin, tämä tapaus ja puhe oli ollut ensi pisara siitä vedestä, joka kalliot vähitellen syövyttää. Se pisara oli pudonnut kuluttamaan hänen lujaa Messias-uskoansa, riistämään häneltä uskoista puhtainta ja ihaninta.

Ja siksi hiipii aina ilojenkin keskellä sieluuni pimeys ja yö — miettii hän. — Yö se nytkin jo hapuilee vainioita. Laakso tyhjenee elämästä. Ainoastaan siellä vainiolla häämöittää vielä puolipimeässä isona kuvastuva liikkumattoman kamelin kuva. Suoneni lyönti heikkenee, ja jos joku taas näkisi nämä minun kyyneleiset silmäni, saisi hän hiljaisen aavistuksen siitä sanattomasta, mitä minä povessani tunnen…

Voi minua!

Ystävä! Sinä olet toki minulla!

Jo rintalapsesta lähtien oli vanha Haagar hoitanut Leaa. Äidin eläessä oli hän ollut Lean toinen ja kuoltua ainoa äiti. Kehdon luona hän oli lauluillansa tyynnyttänyt monet itkut. Lean lapsuudessa oli hän kertomuksillansa tuonut mieleen monet ilot ja nyt neitona ollessa oli hän ollut äiti huolessa, ystävä iloissa. Kodin lempeä tähti ja alati valvova silmä oli hän Lealle ollut.

Nyt oli ollut sumuinen päivä, mutta illaksi oli seestynyt, ja haalea kirkkaus valaisi taas vuoria ja maita. Laakso ei näyttänyt olevan niin täynnä kesäisiä iloja kuin se usein oli ollut. Öljypuut seisoivat mykkinä, tummina, ja hoikat viikunapuut piirtäytyivät heikkoina tyyntä ja rikasta taivasväriä vasten.

Mutta mitäpä niistä nyt. Haagarin hellä silmä oli huomannut, että joku huoli painaa Lean mieltä. Se oli äskeisten vesipisaroiden jälkeä: ynseiden Messiaan tulon kieltäjien tuottamaa surua. Kasvattitytärtänsä hyvittääkseen oli Haagar paistanut maukkaita sämpylöitä, tarjoili niitä ja hyvitteli:

"Tyttäreni… ainoiseni!"

Miten hellä ja hyvä hän oli ja miten hän osasi iloillansa suruja poistaa!