"Leaseni… tyttöseni!" hyvitteli hän puuhissansa. "Katso tuonne iloisille vainioille!"
Tuonne: Siellä iloitsevat vuonat jo emonsa ympärillä.
"No-oin!"
Ne pienet karitsat! Miten ne todellakin siellä viatonta iloa pitivät!
Aivan se ilo tarttui ja herätti omassakin mielessä iloja…
Niitä niin kepeitä, untuvaisia iloja, joita tuulahdus toi ja toinen mukanansa vei. Vanha Haagar puuhaili ja puheli.
"Katso… taivas seestyy ja tähdet syttyvät", hyvitteli hän kuin yksin puuhillensa puhuen ja toisteli:
"Seestyy… seestyy… seestyy kaikki…"
"Niin, Haagar… äitiseni", tapaili Lea. Ja yhtäkkiä hän ikäänkuin olisi saanut ilosta kiinni, meni Haagarin luo, tarttui hänen ryppyiseen käteensä, nosti sen huulilleen ja kuin surujansa salaten ilakoi:
"Haagar kulta!… Kuule, sinä ystäväni… Haagarini…"
Hän vatvoi Haagarin käsiä edestakaisin, kuten ainakin ilakoiva tyttö, nauroi surujansa salaten kuin vallaton.