"Sinä… Haagar… Sinä…"
"Noo!… Lapseni!… Kultaseni!… Vallattomani!… Minua vanhaako sinä!" vastusteli Haagar sitä vallattomuutta leikillä, hyvitellen ja kuin irroittautuen.
"Sinua… ystävääni… minun…" jatkoi vain Lea, ja kun huolet hälvenneiltä näyttivät, kysäisi hän äkkiä:
"Haagar!… Eikö meillä ole aina sinun kanssasi ollut yllinkyllin onnea ja elämäniloa?… Eikö, Haagarini?… Eikö, häh?" tenäsi hän aivan kuin kutittelemalla että: kielläppäs se!
"Mhyh… elämäniloja!" hymähti vanha vaimo vastaukseksi, hoivaillen lehtevää pikku oksaa, joka akkunasta pisti huoneeseen.
"Elämänilot", toisti hän kuin yksin ajatellen ja puhuen ja salaten hiljaisen huokauksensa, sillä siitä sanasta oli hänelle muistunut mieleen omat elämänilonsa, jotka olivat aikoinansa niin ihanina näyttäytyneet hänelle, mutta sitten äkkiä hävinneet kuten pettävä uni.
"Elämänilot!" Ja taas hän huokasi.
"Niin… Mitä ne ovat… ne elämänilot? Sano se minulle, Haagar", aneli
Lea.
Ah. Aivan teki mieli vaieta. Haagarkin oli vaimo Israelissa, tunsi vaimon ilot, sen surut, sen kaikki. Oli syntyä vaitiolo.
"Niin… Mitä ne ovat, ne elämänilot?" tenäsi Lea.