"Ne, lapseni…"
Aivan kuuluvasti hän siinä jo huokasi, puuhaili ja muuttunein äänin jatkoi:
"Elämänilot ovat keväisiä sadepuroja…"
Eikö siis muuta? Hetkisen hyppivät niiden iloiset vedet vuorilta vallattomina alas laaksoon, luullen tiensä iäistä olevan, mutta…
Hän oli vaiennut.
"Mitä, Haagar?"
"Mutta hetken vain ne kestävät… ne vesien ilot…"
Laaksossa ne jo matavat mutaisessa purossa, ja kohta on aurinko niellyt koko ne vedet ja niiden ilot… Semmoisia ovat elämänilot. Vesien iloja ne ovat, vallattomien purovesien pian kuolevia iloja.
"Sinä!… Ystäväni!"
Se oli muka torumista, että kuinka sinä niin sanot iloista. Ja yhtä vallattomasti hän jatkoi: