"Mutta meidän elämänilomme eivät ole purojen vesiä… Me…"
Hän veti Haagarin kättä suudeltavaksensa.
"Ne kestävät!" suuteli hän kättä. "Ne kestävät!… Ne pysyvät… Ne…"
Mutta siinä vierähti suudeltavalle kädelle polttava kyynel. Haagar huomasi sen, painoi Lean rintaansa vasten, kostuttaen hänen hiuksensa kyynelillään, ja molemmat itkivät sylitysten kuin kaksi onnetonta, hyvää lasta.
Ilot ja surut! Missä teidän syynne ja juurenne ovat? Vainiolla siellä hätäili lammas-emo yksinänsä, sillä uhrikaritsoiksi oli mies tällävälin sen viattomat vuonat vienyt.
VI.
Te purojen hiljaiset vedet siellä tasaisilla juoksuillanne!
Kun te joudutte kivikkoisille rinteille, missä on esteiden yli tienne lyötävä, niin te kuohahdatte. Uhmaten ja vaahtoharjoina te viskaannutte silloin paasiakin vastaan. Vähätpä siitä, jos särytte silloin! Kun mielentyyneys särkyy, niin laskelmat ovat tuhkaa ja tomua meille.
Sillä jos sinä, Lea, sinä minun ystäväni ja armaani, minut hylkäät, niin mitä minä silloin maailmassa enää olen!
Yksinäinen pursi, joka on hylkynä meren ulapalle sysätty ja jolla ei enää ole kotirantaa, ei matkan määrää…