Vaan minne tuuli ajaa, sinne se ajelehtaa, ja ympärillä on vain autio meri ja ainainen eloton yö…
Mutta minä toivon vielä. Minä odotan, ettet sinä sysää luotasi minua,
Lea.
Lea, sinä minun ainoa ystäväni, toivoni ja pelastukseni ja kaikkeni nyt!
* * * * *
Ne alkoivat jo olla hiljaisen surun aikoja. Huolestuneina katsoi Stefaanin ankara isä poikaansa, varsinkin kun huomasi hänen kuuntelevan mielellänsä Saulia, joka häntä yhä valmisteli. Nytkin se suostutteli ja kehoitteli tulisesti:
"Niin, ystäväni! Tule! Tule Jerusalemiin! Meillä on kultaa ja kullalla ostamme itsellemme Jerusalemin tyttäristä enkelit… Seelah!"
Ja keväisinä puroina hän antoi ilonsa ja elämänhalunsa ryöpytä. Hän kuvaili maallisen Jerusalemin iloja, sen tarjoomia nautinnoita ja sen…
Miten ihanaa!
"Niin, Stefaan, siellä…"
Siellä Jerusalemissa ne ovat, ne: