"Haagar!" oudosteli Lea, mutta toinen aivan kuin uusien kysymyksien tuloa estääksensä keskeytti nyökytellen ja toistellen:
"Niin, niin, lapseni!… Niin olet sinä äidillesi ja isällesi Herrasta, sillä sinä olit heille rakkaudesta…"
"Haagar!"
Puhe loppui, sillä sanat tuntuivat loppuneen tyyten. Hetken kuluttua äänteli Lea itsekseen mutisemalla, mietiksien:
"En minä ymmärrä… En minä käsitä tätä…"
Ja hän asettui taas akkunan eteen ja katsoi ulos. Poissa ovat nyt iloiset tanssijat palmun juurelta. Siellä istuu nyt yksinäinen mies kumarassa, surullisena. Se on Simeon, Saulin poika. Äsken oli kuollut sen vaimo, ja se sureksi sitä nyt yksinänsä istuen.
Ah niin. Seison, tuijotan johonkin. Äskeiset täänpäiväiset iloni ovat nyt kuin varisseet kukat. En minä huolisikaan enää niistä. Ei niissä olisi tuoksua, ei mitään. Heikko, hälvenevä muisto niistä enää jäljellä on.
Meitä vaimoja Israelissa!
Haagarkin tunsi taas olonsa kuin tukalaksi käyvän, Puhelu oli tauonnut, sillä ei saanut kiinni sanoista. Hän nousi raukeasti, poistui verkkaan, surullisena, ja toisteli mennessään kuin yksin hiljaa puhuen:
"Herrasta… Herrasta meissä kaikki hyvä on… kaikki hyvä ja paras… paras ja hyvä… Ohhoi."