Niin, te ilo-vähäni! Hengähdys kun jo vei teidät minulta. Yksin minä nyt taas seison akkunassani ja tuijotan hämärtyvään, minulle mykkään laaksoon.
Mutta jo tulee toki avukseni yö, mykkä yö, jota ei ymmärrä kukaan enemmän kuin päivänkään mieltä. Sokea pimeys peittää jo kaiken. Jykevä vuori hengittää raskaasti, kuulumattomasti siellä pimeydessä, ja sen rinteellä, jossain hyvin ylhäällä, palaa vuorimiesten yksinäinen, hiljainen nuotiotuli.
IX.
Kaikki äsken tapahtunut ja nyt Haagarin puhe siitä, että kaikki on Herrasta, oli hänen tajuamattansa ja tietämättänsä alkanut hänen toivoansa hiljaa kuluttaa, kuten kalliota kuluttaa vuotava vesi. Tosin se oli vielä heikkoa, ohimeneviä epäilyksiä vain, mutta itu oli, ja sitä itua vastaan, sitä tukahduttaaksensa hän taisteli toisin ajoin.
Hän oli nyt Rebekan häissä. Siellä oli onnea ja iloa. Onnea ja lempeä siellä ylistettiin. Niille siellä tanssittiin ja niiden maljoja juotiin.
"Kaikki", ylisti eräs, "tekee lemmessä toinen toisensa onnelliseksi, autuaaksikin."
"Niin tekee. Lintu linnun", vahvisti toinen.
"Lintu linnun", yhtyi siihen iloinen hälinä.
"Ja neito miehen!" jatkoi kolmas.
"Niin… niin… niin!" koko joukko sitä iloiten hälisi.