"Ah", kuiskasi silloin kuumeinen neito Lealle, käsivarresta häntä puristaen. "Jospa sinäkin, Lea, olisit näin… näin onnellinen ja…"
Ah minua! Sillä en minä voi sille onnelle nyt tunteeton olla, ja sille hellälle ajatukselle on minun poveni taas kuin päivälle vaha!
Mutta mitäpä niistä! Lentäkööt ilot! Perhoja ja koita ne ovat, eivät sitä, joka pysyy. Tiimalasin hieta soluu lasissaan menoansa. Puuhailen askareissani. Tahtomattanikin johdun kuitenkin mietiksimään äskeisten hää-ilojen ja kaiken muun luomia mielialojani. Kotona on jotain surullista, painostavaa. Isää näyttää painavan joku asia, ja minä aavistan, että se on juuri sama, joka on minunkin taakkanani nyt. Säälintunne valtaa minut isän vuoksi, ja…
"Rauhaa, Leani!"
Se oli Haagar. Hän puuhaili, oli surullinen hänkin ja kertoili Jooaksen sairaudesta.
"Eikä yksin Jooas itse sairasta, vaan myös…" lisäsi hän. Stefaania hän tarkoitti. Sekin oli sairastunut, se hourii kuumeisena.
"Ne ovat hänelläkin surunsa olleet", lisäsi Haagar. Vaiettiin.
"Niin, niin", äänsi vihdoin Lea mietteissänsä, työntäen kuumeiselta ohimolta kutreja takaisin korvan taakse ja katsoen palavilla silmillänsä umpimähkään. Haagar huokaili vielä jotain sekavaa, puuhaili ja poistui askareillensa.
"Ah minua!" huokasi Lea yksin jäätyänsä. Ja taas ja taas uudestaan toistui hänen povessansa ainainen entinen tunnustus, jota hän koki vaikenemaan saada.
Ei niin, lämpeni hän, etten tietäisi sinun minua rakastavan, Stefaan…