Haagar tuli toki toivottamaan hyvää yötä, siunasi hänet ja poistui surullisena. Mutta Lea istui vielä yksin aina yön pimeään asti tuijottaen laaksoon. Tulet tuikkivat rauhallisina rinteeltä ja laaksopohjan majoista. YÖ oli leuto, hiljainen, äänetön. Vain jostain kuului yksinäinen, kaihoisa laulu:
"Yöt valvotut sun tähtesi, jos tietäisit sa ne…"
Ken sitä laulaa?… Hänkö?… Stefaan?… Kenties!
Oi Stefaan!
Hän heittäytyi vuoteeseen, kätki päänsä untuvaisiin tyynyihin ja antoi kuumien kyyneliensä virtanaan vuotaa niihin.
* * * * *
Lehtimajanjuhla oli tulossa. Muualla jo iloittiin, mutta Sakeuksen talossa oli surua ja huolta. Isä oli joskus ennenkin valittanut Haagarille, kertonut hänelle huolensa, ja puhui taaskin siitä.
"Pitääkö minun majani jäämän kuoltuani autioksi", valitti hän.
"Kuin kuivunut tähkä, jonka siemen on turhaan varissut, olen minä", lisäsi hän surullisena, kuin yksin puhuen.
Haagar mietti. Sitten hän virkkoi: