"Kuule, Sakeus."
Hän puhui vaimon mieliteoista ilmoittaen:
"Älä siis ole huolissasi! Se menee ohi, sillä… mhy-hyy…", keskeytti hän, luullen Sakeuksen jo ymmärtäneen, mutta lisäsi hetken kuluttua:
"Meidän vaimojen voima ja heikkous on veressä… Se veri vain aikansa meitä…"
Se ajelee meitä aikansa, antaa joskus eksyäkin pois oikeasta mieliteosta, mutta sittenkin se lopulta ohjaa meidät oikeihin haluihin:
"Sillä mies…"
Hän se on meidän vaimojen toivo lopultakin, lisäili hän vieläkin. Mitäpä siis siitä, jos tuuli meitä joskus ulapalla kuin aaltojoukkoa ajeleekin. Älä siitä huolestu, Sakeus! Rantakallion puoleen meitä ulapalla ajelehtivia aaltoja sittenkin veremme mieliteot vetävät.
"Niin, Sakeus…"
Mitäpä siitä, jos me sitä kalliota vasten joskus vihoissamme viskaudummekin! Itse me vain vaahdoksi särymme siinä. Älä siis sure tyttäresi tähden, isä! Kilvan me kuitenkin kuin aallot sitä kalliota kohti riennämme, raukeamme, väsymme, vaivumme sen juureen, löydämme siinä kaivatun lepomme, päämäärämme, sen, jota ikävöimme.
"Niin on Leankin käyvä, Sakeus", lohdutti hän murheellista isää. Kerran on hänessäkin vaimon veri näyttävä voimansa itsensä vaimon yli.