Lähestyn häntä takaapäin. Epäröin. On kuin raukaisisi mieltäni ja…
En voi enää pidättäytyä… en olla kova…
"Stefaan!"
"Ah!" Hän kääntyi, katsoi neitoon surullisesti ja äänsi:
"Lea."
Miten kalpea ja surullinen hän oli! Kotvasen he seisoivat ääneti, katse katseessa…
Ja minä en tiedä, miksi minua nyt ikäänkuin väsyttää… ikäänkuin voimani vuotaisi pois ja kuin jalkani ja kaikkeni raukeaisi sinulle ja minä…
Niin, yhtäkkiä alkoivat kyyneleet vuotaa Lean silmistä. Niitä salatakseen hän taivutti öljypuun oksaa kasvojensa peitteeksi ja koki hillitä itkua ja mieltä.
"Lea!" kuului silloin Stefaanin hellä, kuiskaava ääni aivan vierestä. Hän vavahti. Nopeasti peitti hän kasvonsa ja silmänsä molemmilla käsillään ja kuiskasi kuin anoen, rukoillen:
"Stefaan… Minä…"