"Niin, Stefaan…"
Siitä ihanasta samariattaresta tiesi puhua koko Jerusalem, kertoili Saul. Samaria ylisti hänen kauneuttaan. Parhaat kilvoittelivat hänen palavasta suudelmastaan, uhrasivat hänelle rikkautensa, elämänsä, kaikkensa, eikä kukaan ollut varma onnestansa.
"Niin… Ei kukaan", vakuutti hän. Ei edes sitäkään tietty, onko se ihana samariatar vielä neito, viaton, vaiko jo…
"Ah!… Ystäväni!" hehkui hän, aistit hillittöminä.
"Seeba on hänen nimensä", sen ihanan samariattaren.
"Niin, Stefaan!… Tule Jerusalemiin, niin saat Samariassa nähdä hänet ja… Tule!… Heleijaa!"
Ja niin jatkui. Kukkiva puu kuvastui jossakin lähteen veteen. Punakirkkaat kuvat loihtiutuivat aisteihin ja lemmenjanoiseen sieluun… loihtiutuivat… liitelivät kepeinä, nopeina, ihanina…
Iltatorvi soi jossakin. Puhe loppui. Ilta saapui rauhoinensa. Stefaan oli taas yksin. Vuorenrinnettä kulkien laskeutui erivärisiin mekkoihin puettujen työmiesten pitkä, rauhallinen jono. Kuin tasaisesti soluva nuora mutkitteli se polun pikku polvia myöten yhä alemma, ja sen näyn yllä ja taustana paloi punaisena tulena leimuava iltaruskoinen taivas, jota vasten kuvastui ylempänä kasvava muhkea plataani, yksinäisten palmujen latvat ja etäisimmän vuorikeilan huippu.
Painosti. Saulin päivälliset puheet alkoivat siinä rauhassa haihtua. Ihanan Samarian-tytön veto hävisi hiljaa, ja sijalle ilmestyi taas Lean kaunis, puhdas, öin ja päivin ikävöity ja kaivattu kuva.
* * * * *