Mutta silloin alkoi muuttua miehen synkän mielen sävy. Äsken oli Karoliinan puhelu suututtanut, tuntunut tungettelulta, nyt oli päinvastoin. Hän toivoi Karoliinan jatkavan, että hän pääsisi alkuun ja voisi purkaa sisunsa synkkyyden. Hän odotti sitä jatkoa ja synkkeni, vihastui, kun sitä ei kuulunut. Hän oli taaskin oikkuinen lapsi.
Mutta turhaan hän odotti ja suotta hän hautoi. Karoliina vain aherteli omissansa. Moinen huomaamattomuus alkoi jo kaivaa mieltä. Hän oli valmis purkamaan sisunsa, mutta ei vain voinut vielä puheta, sillä hän toivoi vieläkin Karoliinan alkavan puhelun.
Mutta turhaan. Aika kului. Vihdoin oli hän valmis, ei jaksanut enää vaieta. Pistävästi, katse maassa, kuin itsekseen, murahti hän kuin Karoliinan taannoiseen vihkimis-puheeseen vastaten:
"Ka mitäs häneen, myllyyn, sitte telläytyi… vihittäväksi… Kun sitä nyt kuitenkin jo nau'ut!"
Hän aivan nautti pistostansa. Mutta Karoliinasta se oli vain tavallista puhetta. Niinhän puhuttiin yleensä maailmassa. Hommaillessansa selitti hän:
"Ka enhän minä sitä nau'u… Mutta muuten vain sanoin, kun se rovasti sillä tavalla siinä saarnasi!"
Niin kuin se oli saarnannutkin. Erehdyksessä oli hän aivan niiannut.
Niin juhlalliselta oli kaikki tuntunut.
Ja sitte taas vaiettiin ja Jussi paisui, kun taaskaan ei päässyt sen likemmä sitä sydämensä asiaa. Vaiettiin hetki jos toinenkin. Jo yritteli Jussi jotain pistosta murahdella, kuten lapsi äitinsä hemmotteluihin, ärsyttäessänsä. Mutta ei huomannut Karoliina niissä vieläkään mitään outoa, mitään toran siementä. Talouspuuhatkin vielä vetivät mieltä muuhun. Se kaikki taas paisutti miehen karvasta mieltä.
Ja silloin, kun ei muu näyttänyt tehoavan, päätti hän pistää aivan myrkyllisesti, sillä "onnenhyrrällä" ja koko Hyväkkäällä. Hän varustautui lähtemään ja murisi pisteliäästi, kuin äskeistä myllypuhetta jatkaen:
"Ka mitäpäs tästä minusta… Toista se olisi ollut vihilläkin, jos olisi ollut tää rikas Hyväkäs… onnenhyrrinensä."